KIRJASTOSTA KYMMENET SAKOT ja hävitin kerran kaksi kirjaa. Pokkareita ja kovakantisia, moneen kertaan koluttuja ja aivan uusia kirjoja ripoteltuna ympäri taloa: pöydillä, kaapeissa, hyllyillä, repussa, sängyn alla ja vessan lattialla. Lähinnä kirjaston. Tietokone pursuaa valokuvista aina upeista maisemakuvista Norjan reissulta tärähtäneisiin yhteiskuviin. Kuvia ensipokkarini ja nykyisen järjestelmäkamerani ajoilta. Kansioiden nimi moi tai joo, eivät ole järjestyksessä. Kotelottomia cd-levyjä levällään, kitarat nojaa kaapin oveen. Nuotit siellä missä sattuu. Kymmenet ja taas kymmenet värikkäät kynsilakat miehittävät kotini. Vaatteet vinoissa pinoissa kaapissa tai tuolilla. Tai lattialla. Tai sängyllä. Tai märkinä repussa haisemassa.
MINÄ EN OLE täydellinen. Vihdoinkin ajatus alkaa kirkastua, alan ikään kuin hyväksyä totuuden. En ole täydellinen, eikä minun tarvitsekaan olla. Ja uskalsin sanoa sen.
Ajatuksessa on myös hyviä puolia. Nyt voin hengähtää viimein, saan paeta ikuista suorittamista heikkouden hyväksymiseen. Armollisuuteen. Ei tarvitse vaatia mahdottomia. En yksinkertaisesti pysty mahdottomaan, sehän on mahdotonta. Mikä sitten on mahdotonta? Se on jotain, mihin ihminen ei pysty. Tavoitteiden asettamista liian korkealle, kurottaa rimaa, ei edes hipaise. Ei, vaikka hyppäisi. Hypätessä saattaa kaatua ja rima tippua päähän. Mutta silti edelleen perfektionisti kuvittelee, että hänen pitäisi pystyä hyppäämään riman yli.
Perfektionisti haluaa olla parempi kuin muut, parempi kuin keskiarvo. Miksi keskiarvo ei riitä? Miksi pitäisi olla parempi kuin ihmiset yleensä? En tajua. Kai sitä haluaa todistaa jollekkin kelpaavansa. Minulla on oikeus elämään, katso, olen näin hyvä.
TOSIASIASSA PERFEKTIONISMI SAA aikaan vain haittaa. Elämästä katoaa kaikki ilo, kun tyytyväisyyttä ei tulekaan suoritetusta asiasta, vaan onnellisuuden uskotaan saavutettavan vasta seuraavan suorituksen jälkeen. Niin kauan, kun jotain on vielä tekemättä, ei voida olla tyytyväisiä. Ihmiset voivat saada myös täydellisyydentavoittelijasta ylpeän ja vaikeasti lähestyttävän kuvan. Perfektionistin ihmissuhteen, varsinkaan romanttiset, eivät usein onnistu. Täydellisyyttä tavoitteleva henkilö etsii täydellisiä suorituksia usein myös läheisiltään. Haluanko olla sellainen? Miksen nauttisi vaan elämästä sen pienine virheineen?
MONILLA TÄYDELLISYYDEN TAVOITTELUN TAUSTALLA on lapsuudentakaisia ongelmia, usein vanhempien aiheuttamia. Usein vaadittiin liikaa. Itse olen kovasti yrittänyt miettiä syitä huonoon itsetuntooni ja sitä kautta muodostuneeseen perfektionismiin. Perfektionismi aiheutti minussa myös syömishäiriöön sairastumisen ja masennuksen.
MINUN TÄYDELLISYYDEN TAVOITTELUNI ei luultavasti johdu vanhempien vaateista, sillä he eivät ole koskaan odottaneet minulta erinomaisia suorituksia. Tottakai he olivat iloisia onnistiumisistani, mutteivät ikinä vaatineet mitään. Omalla kohdallani syitä täytyy siis lähteä etsimään muualta. Olen aina ollut normaalipainoinen. Ala-asteella leikittiin "tolppista", eli tolppahippaa, jos nimen oikein muistan. Ilmeisesti olin hieman hidas pelissä, ja paras ystäväni alkoi kutsua minua köntykseksi. -Nopeammin, köntys, hän huusi. Sanat viilsivät korvissani. Sydämeen sattui. Silloin päätin, etten ikinä ikinä ole hidas enkä läski. Köntys.
Ala-asteella minua kiusattiin myös paljon. Oikeastaan minulla on suuri musta aukko niiden ikävuosien kohdalla. Kerran siskoni kysyi, minkä ajan pyyhkisit kokonaan pois elämästäsi, jos saisit valita, ja minä vastasin kolmannesta luokasta viidenteen. Jotain on siis täytynyt tapahtua. Hämärä muistikuva minulla on ainakin yhdestä puolustautumistilanteesta: hakkasin luokkatoveriani, naapurinpoikaa nyrkeillä rintakehään.
Kiusaaminen siis on voinut olla yksi syy huonoon itsetuntooni. Yllättävää kyllä, mutta olen aina luullut omaavani erittäin hyvän itsetunnon. Vasta vuoden sisällä olen uskaltanut tunnustaa, ettei asia suinkaan ole niin. Toinen mahdollinen syy täydellisyyden tavoitteluun ryhtymiseen voisi löytyä ympäristön palautteesta ja sosiaalisesta paineesta. Aina kehuttiin, kun tunnollisena oppilaana toin ne kympit ja ysit kotiin. Kavereiden kanssa myös kilpailtiin numeroista. Mutta parasta oli nähdä opettajien ilosta loistavat silmät onnistuneen suorituksen jälkeen.
Niin. Sitä pitäisi kai tarkistaa omat motiivit. Nyt haluan opiskella omaksi ilokseni. Ja lomalla (kyllä, nyt se alkaa!) en aio edes avata oppikirjaa.
MINÄ EN OLE täydellinen. Vihdoinkin ajatus alkaa kirkastua, alan ikään kuin hyväksyä totuuden. En ole täydellinen, eikä minun tarvitsekaan olla. Ja uskalsin sanoa sen.
Ajatuksessa on myös hyviä puolia. Nyt voin hengähtää viimein, saan paeta ikuista suorittamista heikkouden hyväksymiseen. Armollisuuteen. Ei tarvitse vaatia mahdottomia. En yksinkertaisesti pysty mahdottomaan, sehän on mahdotonta. Mikä sitten on mahdotonta? Se on jotain, mihin ihminen ei pysty. Tavoitteiden asettamista liian korkealle, kurottaa rimaa, ei edes hipaise. Ei, vaikka hyppäisi. Hypätessä saattaa kaatua ja rima tippua päähän. Mutta silti edelleen perfektionisti kuvittelee, että hänen pitäisi pystyä hyppäämään riman yli.
Perfektionisti haluaa olla parempi kuin muut, parempi kuin keskiarvo. Miksi keskiarvo ei riitä? Miksi pitäisi olla parempi kuin ihmiset yleensä? En tajua. Kai sitä haluaa todistaa jollekkin kelpaavansa. Minulla on oikeus elämään, katso, olen näin hyvä.
TOSIASIASSA PERFEKTIONISMI SAA aikaan vain haittaa. Elämästä katoaa kaikki ilo, kun tyytyväisyyttä ei tulekaan suoritetusta asiasta, vaan onnellisuuden uskotaan saavutettavan vasta seuraavan suorituksen jälkeen. Niin kauan, kun jotain on vielä tekemättä, ei voida olla tyytyväisiä. Ihmiset voivat saada myös täydellisyydentavoittelijasta ylpeän ja vaikeasti lähestyttävän kuvan. Perfektionistin ihmissuhteen, varsinkaan romanttiset, eivät usein onnistu. Täydellisyyttä tavoitteleva henkilö etsii täydellisiä suorituksia usein myös läheisiltään. Haluanko olla sellainen? Miksen nauttisi vaan elämästä sen pienine virheineen?
MONILLA TÄYDELLISYYDEN TAVOITTELUN TAUSTALLA on lapsuudentakaisia ongelmia, usein vanhempien aiheuttamia. Usein vaadittiin liikaa. Itse olen kovasti yrittänyt miettiä syitä huonoon itsetuntooni ja sitä kautta muodostuneeseen perfektionismiin. Perfektionismi aiheutti minussa myös syömishäiriöön sairastumisen ja masennuksen.
MINUN TÄYDELLISYYDEN TAVOITTELUNI ei luultavasti johdu vanhempien vaateista, sillä he eivät ole koskaan odottaneet minulta erinomaisia suorituksia. Tottakai he olivat iloisia onnistiumisistani, mutteivät ikinä vaatineet mitään. Omalla kohdallani syitä täytyy siis lähteä etsimään muualta. Olen aina ollut normaalipainoinen. Ala-asteella leikittiin "tolppista", eli tolppahippaa, jos nimen oikein muistan. Ilmeisesti olin hieman hidas pelissä, ja paras ystäväni alkoi kutsua minua köntykseksi. -Nopeammin, köntys, hän huusi. Sanat viilsivät korvissani. Sydämeen sattui. Silloin päätin, etten ikinä ikinä ole hidas enkä läski. Köntys.
Ala-asteella minua kiusattiin myös paljon. Oikeastaan minulla on suuri musta aukko niiden ikävuosien kohdalla. Kerran siskoni kysyi, minkä ajan pyyhkisit kokonaan pois elämästäsi, jos saisit valita, ja minä vastasin kolmannesta luokasta viidenteen. Jotain on siis täytynyt tapahtua. Hämärä muistikuva minulla on ainakin yhdestä puolustautumistilanteesta: hakkasin luokkatoveriani, naapurinpoikaa nyrkeillä rintakehään.
Kiusaaminen siis on voinut olla yksi syy huonoon itsetuntooni. Yllättävää kyllä, mutta olen aina luullut omaavani erittäin hyvän itsetunnon. Vasta vuoden sisällä olen uskaltanut tunnustaa, ettei asia suinkaan ole niin. Toinen mahdollinen syy täydellisyyden tavoitteluun ryhtymiseen voisi löytyä ympäristön palautteesta ja sosiaalisesta paineesta. Aina kehuttiin, kun tunnollisena oppilaana toin ne kympit ja ysit kotiin. Kavereiden kanssa myös kilpailtiin numeroista. Mutta parasta oli nähdä opettajien ilosta loistavat silmät onnistuneen suorituksen jälkeen.
Niin. Sitä pitäisi kai tarkistaa omat motiivit. Nyt haluan opiskella omaksi ilokseni. Ja lomalla (kyllä, nyt se alkaa!) en aio edes avata oppikirjaa.
