Onhan tässä aikaa

ANNAN KATSEENI VAELTAA ympäri valkoisen huoneen seiniä, pitkin sen värikkäitä muistilappuja ja ensiapuohjekaavakkeita. Neula lävistää sormeni, mutta tuijotan vain sinnikkäästi muualle. Ei mua jännitä, mutsihan se sitä pistää, mutta ei nyt vaan tee mieli katsoa. Nyt se puristaa mun nimetöntäni ja pumppaa verta putkeen. En edelleenkään katso. Se sattui kyllä vähemmän, kun muistinkaan. Saan palkaksi Aku Ankka- tarran. Sellaisen kiiltävän, sillä on stetsoni päässä.

          Pyöritän nahkaista rullatuolia ympäri, ympäri, kunnes mutsi palaa "labrasta" varsin valaistuneen näköisenä. - Ei ihme, että sua on tyttö väsyttänyt. Sun hemoglobiiniarvot on tosi alhaset, se huokaa. Sen sydän oli varmaan kurkussa, sen verran kovaa se huudahti tulokset nähtyään. Kyllä se silti näyttää aika iloselta, varmaan helpottunu, kun saatiin vihdoin tietää mikä mua on rieponut. - Etkö sä ole ruokkinut sun lastas, joku äidin työkavereista vitsailee tullessaan huoneeseen. Eihän suutarin lapsilla aina ole kenkiä, äiti naurahtaa.

KAKSI PÄIVÄÄ MYÖHEMMIN löydän itseni jälleen terveyskeskuksesta kyynärtaipeet suoriksi venytettyinä hoitajan tunkiessa niistä toiseen paksua neulaa. Tällä kertaa tuijotan hauskaa Aku Ankka julistetta. Itse asiassa se on aika.. hauska. Ihan hauskan näköinen, mietin, ja neula painuu syvemmälle. – Ei täältä kyllä mitään verta tule, sinulla kun on niin ohuet suonetkin, hoitaja mutisee puoliääneen. Rypistän otsaani. – Sano vaan reilusti, jos tuntuu, hän lisää, ja kääntelee piikkiä ihoni sisällä. Eihän tässä mitään, kihisen. Pääni sisällä. Puristan kättäni tiukemmin nyrkkiin.

          Kohta hoitaja kyllästyy liian kylmään ja huonoveriseen oikeaan käteeni, ja pistää neulan vasempaan. Veri pulppuaa iloisesti ainakin viiteen putkeen. Huokaan helpotuksesta ja uskallan taas hengittää. Hoitaja teippaa valmiisiin pulloihin etikettejä. Yhtäkkiä päässä alkaa heittää, huone pyörii ympyrää ja silmissä sumenee. – Onko sinulla hyvä olo, kuuluu kaukaisesti taustalta. Pyörryttää, saan sanottua. Tunnen, kuinka veri pakenee kasvoiltani ja hulahtaa kohta takaisin kuumana. Oksettaa. Sitten pimenee.

          Mustaa. Mustaa, ja yhtäkkiä kuulen radion. Nukuttaa. Missä olen? Näenkö unta? Missä olen?! Paniikki alkaa vallata mieltäni. Sitten näen huoneen, vaaleat seinät, ja terveysjulisteet, ja joku nainen. – Missä olen, huudan paniikissa. Sitten tajuan. Olen aivan kummallisessa asennossa, jotenkin ihan väärin päin. Hoitaja nostaa (tai laskee, en itsekään tiedä) minua johonkin suuntaan, ja pian istun taas tuolilla. Tärisen. Minut ohjataan kovalle sairaalasängylle makaamaan. Itkettää. Mutsi tulee kohta, se oli lähtenyt etsimään mua, kun ei ollut kuulunut takaisin niistä kokeista. Se oli järjestänyt mulle lisätutkimukset, katsotaan, ettei esimerkiksi ole kilpirauhasen vajaatoiminnasta kyse. Ensi viikolle on varattu aika lääkäriin.

KOULUSSA ON VÄSYNYTTÄ, joskus en jaksa edes kannatella ruumistani pystyssä. Yhdelle opettajalle olen kertonut jo anemiasta. Ettei sitten ihmettelisi hiipunutta aktiivisuuttani. Näin ihan varmuuden vuoksi.

KAIKKEIN VAIKEINTA ASIASSA on hyväksyä oma heikkouteni. Suoritin. Juoksin, treenasin. Yritin olla hyvä kaikessa. No, nyt en voi. En enää. Enää en voi piiskata itseäni yli voimavarojeni, kehoni ei vain enää kestänyt. Äiti sanoo, että kehoni ei nyt saa kunnolla happea, siksi en jaksa liikuttaa sitä. Kaikki happi menee normaalien elintoimintojen suorittamiseen. En luultavasti voi suorittaa kahta meneillään olevaa liikunnankurssiakaan, ainakaan kunnolla. En jaksa päntätä, niinkuin ennen. Enkä voi enää urheilla hullun lailla. Siihen tuli nyt piste. Piste, jota ei voi vain pyyhkiä pois, ja jatkaa lausetta.

NYT SINULLA ON aikaa hoitaa itseäsi, olla hyvä itsellesi, äiti sanoo. Tehdä mukavia asioita. En vieläkään jaksa keksiä jutun jujua. Mitä hyötyä on olla hyvä itsellensä? Miten se tehdään?  Sitä jään innolla selvittelemään. Onhan tässä aikaa.

Nytpä tahdon olla mä

VÄSYNEET AAMUT, NUUTUNEET iltapäivät, ja yöttömät yöt - takana, toivoisin. Sain viimein otteen ahdistukseni ja stressin mahdollisesta laukaisijasta ja ylläpitäjästä - suorittamisesta. Väsyin väsymykseen. En enää jaksanut sitä puristavaa tunnetta rinnassa, ei happea, muutama ylimääräinen hengenveto. Nukahdan kohta. En saa unta. Voimattomuuden lisäksi ajatusmaailmani oli aina tavattoman yksipuolista. Ruoka-liikunta-koulu-ruokaliikuntakoululiikunruokouliikunruokoulu. Ajatusmaailmani täytti vain suunnitelmat seuraavasta ateriasta, rääkkiliikunta, ja läksyt. Pakonomaisesti. Mutta nyt se on loppu.

EN VAIN JAKSANUT enää. Halusin muuttua, uupumus hallitsi elämää jo kokonaisvaltaisesti. Aloin tutkia ajatuksiani. Mietin mahdollisia syitä suorittamiselle. Perfektionismi, tietysti. Miksi sitten olen perfektionisti? Kaiken kaikkiaan kyseinen ongelma juontaa juurensa toisten ihmisten miellyttämisestä. Miten tulisin hyväksytyksi? Olemalla kaunis ja hoikka. Ja menestyvä, joka saralla. Näin saisin ihmisten suosion. 

EN IKINÄ OSANNUT luoda rajoja itselleni. Jo viisivuotiaana huitelin illat pitkät vaarallisilla kaduilla muutamaa vuotta vanhemman naapurinlikan kanssa. Pyörällä, itku kurkussa ja kypärä vinossa. Takaisin palattiin kasvot likaisina, itkusta läikikkäinä. Kerran annoin tytön leikata otsatukkani. Pois, kokonaan. Äiti ei kyllä tykännyt. 

          Nykyäänkin, jos joku sattuu ehdottamaan jotain, vastaan automaattisesti kyllä. Ikään kuin minuun ei olisi ikinä ohjelmoitu ei-nappia. Kyllä voin tulla. Toki teen sen. Ei se mitään. Voin tuoda. Odota, kysyn äidiltä. Niin - en ainakaan koskaan päättänyt mistään itse. Pelkäsin etten osaa, etten voi. En uskaltanut sanoa ei. Halusin, että äiti on se ilonpilaaja. Sori kaverit, nyt ei käy, kun mutsi haluaa viettää koti-illan. Oma nahka ehkä pelastui, kaverit pitivät minua edelleen kivana, mutsia ei kyllä välttämättä. Miksen vaan sanonut, että olen väsynyt.

SE, JOKA JOSKUS sanoi, että ihmisen pahin vihollinen on se itse, oli kyllä harvinaisen oikeassa. 

KUKA MUKA TYKKÄÄ miellyttäjistä? Kuka pitää ihmisestä vain sen ulkoisten ominaisuuksien vuoksi? Kuka haluaa olla itsensäkiduttajan kanssa? Ei kukaan. En minäkään. Joten en ole. Enää.

RAKASTAN IHMISESSÄ AITOUTTA. Sitä, että se uskaltaa olla oma itsensä, välittämättä muiden mielipiteistä. Sitä, että se rakastaa olla juuri se, kuka se on. Sitä, ettei se halua muuttaa itsessään mitään, mikä ei oikeasti kaipaa muutosta. You don't have to change a thing, I love you just the way you are, laulaa Glenn Medeiroskin. Mistä tuollaisia miehiä saa?

TÄNÄÄN HERÄSIN ONNELLISENA. Olin iloinen siitä, että on aamu. Olin iloinen siitä, että saisin viettää mukavan kaksituntisen kotona ennen kouluun menoa. Olin iloinen polkiessani bussipysäkille, iloinen bussissa. Hymyilin. Tajusin, että haluan olla minä.

Seuraava päivä on uusi mahdollisuus kirjoittaa paremmin

TÄNÄÄN MÄ OLEN ollut tosi väsynyt. Vaikka olin vapaalla, maanantai ja tiistai oli duunia. Huomen jatkuu. Huokaus. Mä olen yks niistä ihmisistä, jotka väsyy totaalisesti pienestäkin unenpuutteesta. Joka aamu kun viideltä lähtee, että ehtii kuudeksi. Ja kun en oikeen nuku öisin. Välillä. Sitä saattaa vaan viettää yön haaveillen ja ihmetellen, vältellen kelloonkatsomista. Vielä kaksi tuntia aikaa saada unta. Jaa. Ei sitten, ainakin saa sanoa kaikille halukkaille, ja niillekkin jotka eivät halua kuulla, että en nukkunut. Taaskaan. Faija on tottunut, sekään ei aina nuku. En vaan ite tajuu syytä. 

          Iltapäivät käykin sitten ihan ylikierroksilla. Kun tulee kotiin, alkaa laittamaan tiskejä ja siivoamaan hulluna. Eikä yhtään väsytä, hihkun kestovirne naamalla. Silmät kiiluen. Sitä jaksaa sitten muutaman päivän, ja vapaalla kaikki aina purkautuu. Sitten sitä vaan pyörii ympäri taloa neuvottomana. Lähdin lenkille. Aamulla. Vaikka olen molempien työpäivienkin jälkeen aina rääkännyt itseäni fyysisesti. Levy jäi päälle, mietin, kun ei meinannut jaksaa edes juosta koko matkaa. Turhauttavaa. Lepo on se vaihe, kun kunto kasvaa. Jotenkin sitä on vaikea vaan uskoa. 

MUSTAVIINIMARJAT PITÄISI KERÄTÄ, sanoo äiti, ja sitä toteutin taas tänään kaksi tuntia. Nukutti. Siinä oli kuitenkin taas hyvää mietiskelyaikaa. Töissäkin (K-Citymarketissa) hyllytellessäni mietin ja suunnittelen aina kaikenlaista, muuten tulisi tylsää. Jos olen hyvällä tuulella, saatan tanssia ja laulaa. Asiakkaat kyllä vähän tuijottaa.

          Uusin ideani on pitää virkistysviikonloppu itselleni. Mökillä. Sisko ja koira saa tulla mukaan, muuten yksin. Ajattelin, että tehtäisiin hyvää ruokaa ja rentouduttaisiin. Lämmitettäisiin puusauna. Käytäisiin rauhallisella kävelyllä. Katsottaisiin leffa ja syötäisi jotain herkkuja. Ehkä. Nykyään on niin vaikea antaa itselleen lupaa herkkuihin. Tai mihinkään ylimääräiseen ruokaan, syön juuri ja juuri sen verran, että sillä pärjää.

          Tänään mutsille ja faijalle tuli vieraita, ja söin kaksi uunivoileipää + vähän omenapiirakkaa. Eilenkin söin raparperipiirakkaa, ette arvaakaan kuinka syylliseksi olo voi tulla. Onneksi kävin siskon kanssa vähän kävelemässä ja juttelemassa. Se auttoi vähän, nyt ei ole niin syyllinen olo. Just siks mun pitäs pitää se virkistysviikonloppu. Aika, jolloin on lupa syödä, ei tarttis treenata, sais olla hyvä itelle. Tehä kaikkia ihania juttuja. 

MIKSI KAIKKI IHMISET tavoittelee aina täydellisyyttä? Mitä edes on täydellisyys, eikö se ole suhteellista. Se ei ainakaan ole suure, mitattava ominaisuus. Onko täydellisyyttä olemassa? Ainakin sen tavoittelua on, sitä, ettei olla ikinä tyytyväisiä johonkin asiaan, esimerkiksi siihen, mitä on, tai mitä joku muu on. Ja kun onnistuu, ei iloita, koska rima on samalla hetkellä siirretty korkeammalle. Tai sitten ajatellaan, että hyväksyisin itseni, jos.. Ikinä ei olla tyytyväisiä.
          Täytyy tunnustaa, että olen itse syyllistynyt täysin samaan. Uskallan kirjoittaa tästä, koska tosissani uskon nyt, että monet ihmiset (jostain kumman syystä) saattavat ajatella samalla tavalla kuin minä, ja saattaisivat ehkä saada siitä jotain. En tiedä mitä. Senkö, että tajuaa, että joku muukin on samanlainen?
         Luen paraikaa kirjaa, jonka henkilöihin samaistun itse paljon. Suosittelen kokeilemaan, Björn Sortland osaa kirjoittaa nuorista ja nuorille. Silmätyksin- romaani kertoo 17- vuotiaasta Fridasta, joka lähtee Italiaan etsimään itseään, rakastuu, eikä saa kaikua tunteilleen. Kuvaus on jotenkin lumoavaa, yhden päivän aikana luin yli 250 sivua.   
Niin, tuli vaan mieleen siitä, kuinka siistiä on huomata, että joku muukin ajattelee samalla tavalla.
       

AHVENANMAALLA VIERAILIMME PAIKALLISEN lehden toimituksessa. Joku täti kertoili perusjuttuja lehden tekemisestä ja oolantilaisen toimittajan arjesta. Kuuntelin väsyneenä puolella korvalla ruotsinkielistä höpötystä, kun havahduin lauseeseen, joka meni suurin piirtein näin: "Kun teksti on valmis ja tulee ulos, kukaan ei ole koskaan tyytyväinen lopputulokseen." Höristin korviani. Jotenkin juttu kolahti, ja jäin miettimään sitä pitkäksi aikaa. Tuo on kyllä harvinaisen totta. Ainakin mun kohdallani. Ajatella, että ammattilaisetkin ajattelevat noin. 
          En ole ihan varma, mitä pidän ajatuksesta. Se ainakin selittäisi sen, miksi en koskaan ole tyytyväinen teksteihini. Se nainen kyllä sanoi, että jossain vaiheessa ne tekstit on kuitenkin julkaistava, tykkäsipä tai ei. Totta. Ja harva tykkääkään mistään omatekemästä. Jatkolause kyllä hämäsi hiukan: "Seuraava päivä on uusi mahdollisuus kirjoittaa paremmin." Paremmin? Toisaalta kyllä aika positiivinen ajatus, kun tarkemmin miettii. Ehkä pitäisikin ajatella, että saa kirjoittaa paremmin, ja kehittyä. 


Mutta että uusi mahdollisuus? Kylmää.

NYT ILLALLA ON kyllä vähän levollisempi olo, kun juttelin siskon kanssa ja söin piirakkaa. Ja kun saan taas kirjoittaa. En tiedä lukeeko näitä kukaan, mutta loppujen lopuksihan mä kirjotan näitä itelleni, jäsentelen ajatuksiani. Joku päivä pitäisi kyllä kirjoittaa siitä, missä mä olen hyvä, missä mä olen onnistunut. 
          Nyt mä lähinnä mietin, mitä mä haluaisin muuttaa itsessäni. Kerrottakoon nyt näin ainakin, että huoneeni aion uudistaa. Se on hyvä tarkoitus, teen siitä rauhallisen lepopaikan. Vaaleansinivalkoisen. Sen nimeksi tulee merituuli, tai jotain. Valkoiset läpinäkyvät verhot, jotka lepattaa hennossa tuulenvireessä. Syksyllä polttaisin kynttilöitä, ja talvella istuisin ja tuijottaisin lumisadetta. Siellä saisin rentoutua ja olla yksin. 
          Haluan myös uudistaa tyyliäni vähän laadukkaammaksi ja "lukiolaisemmaksi", menenhän jo toiselle luokalle. Tukka menee perjantaina remonttiin, katsotaan, mitä tapahtuu.
       
VOI, KUN MÄ odotan lauantaita. Tulevat päivät töissä suunnittelen varmaan vaan ostoslistaa. Täytyy keksiä jotain.

Kesä ei saa loppua vielä

 KOHTA KESÄ ON ohi. Tää on ollut jotenkin... ihana. Jotenkin niin koskettava, kasvattava. Opin ittestäni paljon, opin tuntemaan kuka mä olen. Mä olen mä, en kukaa muu. Enkä halua olla kukaan muu. Mä olen ylpeä itestäni, saavutinpa mä jotain, tai en. Opin vähitellen hyväksymään itseni just tälläsena. Ei niin, että sitten kun olen sitä ja tätä, kun olen tehnyt tuon tai osaan tuota, olen okei. Ei, olen jo nyt. Ja tajusin, että se on elinehto. Että hyväksyy itsensä. Vain niin voi aidosti hyväksyä muut, ja elää.

          Mä itsenäistyin. Mä matkustin, ja olin tavallaan omillani. Tein itsenäisiä päätöksiä. Se tuntui hyvältä. Mä luotan itteeni. Kyllä mä osaan. 

         Mä en ole myöskään enää riippuvainen muiden mielipiteistä. Mä osaan rauhoittua. Mä opettelen tunnistamaan omat rajani. Tää tontti on mun, mä kattelen maailmaa täältä. Osaan puolustaa itteäni. En loukkaannu niin helposti, vaan osaan suodattaa oikeat loukkaukset rakentavan palautteen seasta.

OMA KEHO ON silti aika hankala aihe. Oikeestaan en mä tietenkään ole valmis vielä missään, mutta eniten mulle tuottaa vaikeuksia oman kehon kontrollointi. Tai olla kontrolloimatta sitä. Mä ajattelen, että kaikki hyvä, mitä mä teen itelleni, on pahasta. Tai oikeestaan, en voi antaa itelleni lepoa tai mitään herkkuja esimerkiks, koska koko ajan pitää suorittaa. Joitain asioita pitää tehdä paremmin. Välillä päässä pyörii vaan ajatus, että miks istua ollenkaan? Miksei vaikka seistä. Tai kävellä. Miksi mennä autolla minnekään? Kävellenkin pääsee. Miksei juosta lenkit kävelyn sijaan? Miksei kävellä leffan katsomisen sijaan? Miksei syödä jotain terveellistä leffaherkkujen sijaan? Miksei olla jopa syömättä lainkaan? Tiedän, että pieni relaaminen ei oo pahaksi, ja että oikeestaan on terveellistä välillä rvaan chillata. Miks se sitten on niin hankalaa? Jos en jonain päivänä ole urheillu, tai oon syöny jotain ylimääräistä, heti tulee huono omatunto. Ja sama toisinpäin, kun oon orjallisesti noudattanut jotain mun hullua säädöstä, tulee voittajafiilis. 

        Mä tiedän, että mulla ei oo mitään tarvetta laihduttaa, nytkin mutsi vaa hokee että oot laihtunu kauheesti. Pelkään vaan ihan sairaasti lihomista. Pelkäänpä, että olen perfektionisti.

SIT MÄ TAAS mietin sitä, että mitä väliä, jos lihoiskin? Mitä väliä sillä on, minkä painonen sä olet (kunhan se ei vaikuta terveyteen)? Mitä väliä oikeesti? Mikä sen koko asian ydin on? Mihin se liittyy? Muiden hyväksyntään? Kieltämättä täytyy taas jälleen tunnustaa median vaikutusta. Jos joka paikassa ei näkyisi laihoja ja kauniita ihmisiä yhdistettynä menestykseen ja suosioon, ei painolla luultavasti olisi mitään merkitystä meille nyt. Ootteko ikinä kattonu antiikin Kreikan patsaita, ja huomannut mallien olleen aivan normaalivartaloisia? Ei langanlaihoja. Ja niitä ihannointiin milloin kauneuden ja milloin rakkauden jumalattarina. Mikä siinä on, että nykypäivänä vaan hoikka on kaunis? Kyllä mä ajattelen ei-hoikista ihmisistä, että ne on kauniita. Oikeasti. Ja mä ihailen sitä, että ne ei ole hoikkia. Jollain kieroutuneella tavalla. Jotenkin mulle se kielii siitä, että niille painolla ei ole mitään väliä. Ehkä niillä on hyvä itsetunto. Ehkä ne pystyy nauttimaan elämästä. Jotain samaa mäkin haluan. Itteänsä on kuitenkin niin vaikea välillä nähdä kauniina.

EN HALUA KESÄN loppuvan. Tuntuu, että jos se loppuu, loppuu elämäkin. Kaikki mitä oon oppinu elämästä kuihtuu kukkien mukana. Kaikki muistot haalistuu. Kukaan ei muista toisiaan. Tulee kylmä. Alkaa väsynyt arki. Päivästä toiseen mennään, eikä nähdä eteensä. 

ONNEKSI MÄ EN ole enää Helsingissä koulussa. Se oli just sellasta. Satoja ihmisiä tulee vastaan, ja ketään ei näe, eikä kuaan näe sua. Kaikki elää omassa maailmassaan, kulkee eteenpäin silmät lasittuneina. Tekisi mieli huutaa halooo. Ehkä silloinkaan kukaan ei kuulisi. 

KALLIOSSA OLI PALJON porukkaa. Se oli tavoiteltu koulu, ja sai olla ylpeä, jos pääsi sisään. Viisi vuotta mä olin halunnut sinne. Sinne kuului päästä. Kaikki näyttelijät meni sinne. Mä olin näyttelijä. Mä näyttelin tunteitani.

          Mä pääsin Kallioon, tietysti. Mä olin hyvä koulussa, ja mulla oli paljon harrastuksia. Muutama kaveri tuli mukaan. Ekat viikot ihmettelin vaan. Salasin pettymykseni. Olin odottanut jotain suurta, siitä koulusta puhuttiin niin paljon. Mä olin ylpeä, kun mä pääsin sinne. Ja kannatti olla, ei kaikki päässyt. Ja koska oli päässyt sisään, piti pysyä sisällä. Se oli ikään kuin salaseura, joka harjoitti jotain tosi hämärää bisnestä, mistä ei saanut puhua ulkopuolelle. Se oli kirjoittamaton sääntö. Se oli pieni yhteisö. Se oli "ME" kalliolaiset. Kaikki näytti pirteetä naamaa. Kaikki oli parhaita ja täydellisiä. Samaan aikaan kaikki vertaili itseään muihin. Ja puhui paskaa toisten selkien takana. Piti vaan menestyä.

          Talvella mä hyväksyin sen, etten mä viihtynyt. Ajattelin silti, että koska sinne asti oltiin menty ja maksettiin kalliisti matkoista, ja oltiin hoidettu monimutkaisia järjestelyitä, ei voinut lähteä. Ja se olisi sitä paitsi ollut äärettömän noloa. Eräs ystäväni sanoi kerran toiselle ystävälleni, etten tule pysymään Kalliossa kauaa. Silloin päätin hampaat irvessä, että takuulla pysyn. Aamusta toiseen yhä väsyneempänä ja väsyneempänä kuljin kouluun tuijottamaan sen harmaita seiniä. En jaksanut enää ihmisiä. En jaksanut edes näytellä iloista.

               Eräänä helmikuisena keskiviikko-iltana sorruin. Vuodatin äidille kaiken sen väsymyksen ja pahan olon. Ja itkin. Enää en pysty, enää en jaksa. Seuraavat päivät koulussa vain itkin. Terveydenhoitaja kysyi, olenko kokeillut ottaa karoteenipillereitä.

 PUOLENTOISTA VIIKON PÄÄSTÄ mulla alkaa kakkosvuosi jo tutuksi tulleessa lähilukiossa. Toinen vuosi on kai aika rankka, kun täytyy alkaa miettiä jo vakavasti mitä kirjoittaa vuoden päästä, ja panostaa niihin aineisiin. Mä aion kirjoittaa ainakin ruotsin. 

          Tulin eilen Ahvenanmaalta, viikon pituiselta kielikurssilta. Opin älyttömästi uutta. Mä päätin, että ensi kesän asun Ruotsissa. Teen töitä, opin kielen ja tulen osaksi sitä maata. Sitä mä vaan haluaisin, se on mun haave. Tai oikeastaan osa yhtä suurta unelmaa.

MÄ OLEN TAJUNNUT, ettei kesä ole todellakaan kaiken loppu. Mä päätin, että tästä vuodesta tulee loistava. Ajatella, mitä kaikkea tulee vielä tapahtumaan. Haluan vaan antautua elämälle, päästää irti omasta hallinnasta. Täysin. Sitten näkee, mitä tapahtuu. Kaikella on joku tarkoitus. Mä en ole täällä turhaan. Et säkään. Mahtava ajatus! Enää en jaksaisi odottaa syksyä. Haluaisin vain kurkistaa seuraavasta ovesta, pikaisesti. Vaikkei nyt näkyisikään yhtään ovea, niin kohta siinä voi olla jo viisi edessä. 

          Jotta voisi antaa elämän viedä, täytyy päästää irti. Jotta voisi syntyä uutta, jonkun täytyy kuolla. Siksi mä en halua itse hallita kaikkea. En mitään. En mitään. En.. mitään.

VAROVASTI TYTTÖ IRROITTAA hiussoljen, ja heti tuuli ottaa vaaleista kiehkuroista vahvan otteen heitellen niitä puolelta toiselle. Hän puristaa silmät tiukasti kiinni, mutta tukka ei lähdekään lentoon. Tyttö nauraa ja astuu veneeseen. Ehkä kukaan ei tiedä, minne se on menossa.

http://open.spotify.com/artist/3XqH4FcUOrw2gw7L3BBaDn

Kesän loppuun vielä haikeeta fiilistelymusaa: Arttu Wiskari - Mökkitie

Ah, itken.