Lumisten puiden alla, ja vaikea hengittää. Tuijotan kinosten alla taipuneita oksia, enkä näe niiden yli. Yläpuolelle. Jossain kaukana, minne en ylety, on ilmaa. Tiedän, siellä saisi hengittää.
Viime aikoina on ollut niin vaikea olla. Elää, iloita, hengittää. Tai nukkua. Sängyssä pyörii levottomana ja miettii. Ajattelee, vatvoo, kelaa. Melatoniinia ei erity kunnolla, kun aivojen ajatteleva osa toimii tehokkaasti iltaisin. Siksi ei voi mitenkään vaipua uneen. Ja jos sattuukin nukahtamaan, herää jatkuvasti säpsähdellen. Näkee yöt painajaisia, joku jahtaa, yrittää tappaa, selviydy! Tai sitten aivot prosessoivat jatkuvasti takaraivon perälle pinttyneitä koulutöitä.
Enkä tietenkään ole jaksanut mitään. Ainoa päässä liikkuva asia liittyy joko ruotsin romaaniin, englannin romaaniin, tekemättömiin esseisiin, tai sitten äidinkielen kolumniin. Tänään en ehdi pedata sänkyä. Tai sitten ei vain huvita.
Alkaa väsyttää. Kohta on tasan vuosi siitä, kun jätin Kallion. Ja pelkään, että päädyn taas samaan pisteeseen.
Unettomina öinä voi itse kukin miettiä mikä elämässä lopulta on tärkeää.
Koulu, vaiko kenties koulu.
