Puhdas kevät

Aurinko, vedän henkeeni puhdasta kevättä. Maaliskuun linnut, hanki ei kanna. (Kokeilin) Keuhkot saavat taas happea, ja minä päätän. Ne saavat myös jatkossa.

 MÄ MIETIN KUINKA huonoon kuntoon melkein olin itseni taas ajanut. Kertauksena varsinkin uusille lukijoille, viime kesänä ja alkusyksynä olin masentunut, ja mulla oli alkava anoreksia. Parannuin ja palauduin, olin voimakas, juoksin kymmenen kilometrin lenkkejä. Aina olen rakastanut liikuntaa, ja sain taas nauttia siitä vapaasti. Väsyin kuitenkin, kai kouluun, enkä jaksanut enää liikkua. Tuntui samalta kuin syksyn alussa. Lihaksissa ei ollut voimaa. Jokin kai naksahti päässäni - taas - ja päädyin jälleen kontrolloimaan syömistäni. Mahdollisimman vähän, pienet annokset ja mahdollisimman harvoin. Se on kiva peli, pisteitä saa sitä enemmän, mitä pienemmällä energiamäärällä pärjää.

NIIN. PÄRJÄSIN AIKA vähällä syömisellä. Laihduin taas, painoindeksi jotain 17,4. Aikaisemmin, kun olen syönyt normaalisti, se on ollut normaalipainon alarajoilla. Kuitenkin aivan normaali.

KERRON TEILLE NYT mitä hyödyin laihduttamisestani: en mitään. Siitä oli pelkkää  h a i t t a a. Entisestään pieni etumukseni laihtui 13- vuotiaan tytön rintamukseksi. Lihaksista lähti kaikki voima. En jaksanut enää liikkua, käveleminenkin väsytti. Olin kirjaimellisesti koko ajan ärtynyt ja hermostuin helposti. Päässä ei pyörinyt muuta kuin ruoka ja syömättömyys. Toisin sanoen: kaikki pyöri vain itseni ympärillä. Syömishäiriöt ja pakonomainen kontrollointi on äärimmäisen itsekeskeistä. 


KAHDEN VIIKON PÄÄSTÄ mulla on toinen, "omaloma". Lähdetään perheen ja serkkujen perheen kanssa laskettelemaan Leville. Naurettavastihan siinä olisi käynyt, koko loma mennyt pilalle miettiessäni vaan sitä, mitä syön, oikeammin sitä, mitä en syö. 

MASENNUS RUMENTAA ENEMMÄN kuin kilot. Ärtymys piirtää inhottavat uurteet naamalle ja silmistä häviää ilon kiilto. Sydän on täynnä vihaa ja pahuutta. En tahdo.

 Ajattelin alkaa elää. E L Ä Ä. Syödä, liikkua, nauraa, nauttia! Kavereista. Hoitaa itseäni. Eihän minun kuitenkaan mitenkään hirveästi tarvitse alkaa syömään, normaalisti riittää. Niin, että on kylläinen olo. Lohduttavaa. Jaksan rakastaa muita, ennen kaikkea itseäni.

NYT ON KEVÄT, uuden alku. Aloitetaan yhdessä. Päivä kerrallaan. Voisin raportoida tänne. Kannustetaan toisiamme. Kerron miten edistyy (sori muuten jäätävän pitkästä tauosta). Joo! Innostun ihan kunnolla.



MULLA ON JOTENKIN älyttömän rauhallinen olo. Hyvä olo itseni kanssa. Kaikki järjestyy.

Suljen silmäni, näen itseni. Kaunis, niinkuin ihminen on. Arvokas itsessään. Haavoilla monista lyönneistä, pitää puhaltaa.
Kaatuneen Isä nostaa.

Herää, Ruusunen

Mun mieli on mustan usvan takana, verkossa, pimeys.
Ei saa rauhaa, ei, opettaja käski opetella hengittämään.

Mä sain silmälasit. Ette ehkä arvaakaan kuinka kovasti se meinaa heitellä mun itsetuntoani.
Lasit. Rumaa.

Kukaan ei tykkää lasipäisistä ihmisistä. Kukaan silmälasit omistava ei saa ikinä miestä.
Niin mä ainakin ajattelin.

Mun ulkonäköni muuttui, samoin identiteetti. Pitää kai rakentaa se uudestaan.

VÄLILLÄ MÄ MIETIN, jos olisinkin joku muu. En Laura. En se tyttö, jonka kaikki tuntee. Kuka edes on Laura? Kaikilla on oma käsityksensä musta. Toisinaan omani poikkeaa muiden mielipiteistä aika rajustikin, nimen omaan negatiiviseen suuntaan. Miksi on niin helppoa uskoa haukkumista ja vähättelyä? Miksi on niin vaikea ottaa vastaan kehuja ja kiitosta?

TAJUSIN KUITENKIN, ETTEI mun identiteettini ja ihmisarvoni saa olla kiinni muiden mielipiteistä, olipa ne sitten positiivisia tai negatiivisia. Riittämättömyyden tunne saa halajamaan kiitosta kiitoksen perään, eikä ikinä saa tarpeekseen, ei ikinä. Mun identiteettini pitää perustua siihen mitä mä olen, oikeasti. Siis siihen keneksi mut on tarkoitettu.

ITSENSÄ VIHAAMINEN JA mollaaminen satuttaa enemmän kuin muiden sanat. Loukkaantuu verisesti kun toinen sanoo pahasti, itse sanoo kuitenkin vielä pahemmin. Hampaita kiristellen sähisee suuttuneita sanoja, veri maistuu suussa.

MUN PITI PYYTÄÄ anteeksi laseiltani. Olin haukkunut ne mielessäni. Ja ääneen. Ja Facebookissa. Ja täälläkin. Oikeasti en vihannut lasejani, vihasin itseäni. Itkettävän väärin tehty. Pyydän heti anteeksi. Se on vaikeaa. Särkyminen pelottaa, onhan helpompi olla kova.

EI OLE NIIN helppoa olla iloinen. Ei ole niin helppoa rakastaa muita. Ei ole niin helppoa rakastaa itseään.

Jos ei ensin hyväksy.