Kesä.
Nyt on kesä, katsokaa vaikka pihalle.
TASAN KAKSI VIIKKOA lomaan. Miten aika onkaan mennyt niin nopeasti? Nyt tosin tuntuu siltä, ettei koulu lopu ikinä. Tuntuu siltä, etten saa ikinä tekemättömiä tehtäviä tehdyiksi. En vain jaksaisi enää. Yhtään koulupäivää. Mutta kai se on vain se tunne, kyllä kaikki järjestyy. Kaksi viikkoa.
SITÄ ENNEN EHTII fiilistellä loppukeväästä vaikka kuinka. Aamulla on ihana mennä istumaan puutarhaan kahvikuppi kädessä, kun aurinko on lämmittänyt keinua jo monta tuntia. Istua ihan rauhassa ja kuunnella lintuja. Sellaisessa hetkessä on rauha, ajatuksille saa tilaa. Ja vaikka viileä tuuli vetäisi ihon kananlihalle, pihalle on vain pakko jäädä.
Voi, kun kohta on kesä. Loppukevät on hautovan kuuma, kun pilvet ovat matalalla ja aurinko ei pääse läpi. Asvaltti hohkaa lämpöä, päässä humisee, ukkonen.
Loppukeväässä koivut ovat hiirenkorvalla, niin suurella, että tekisi mieli keittää lehdistä teetä.
Loppukeväällä voi laittaa valkoiset vaatteet, eikä haittaa, vaikka näytän koulun kevätjuhlista tulevalta.
Voi pyöräillä tuuleen ja laulaa samalla kovaa. Hyppytunnilla torille aurinkoon parhaan kaverin kanssa sumpille, mummot valtaavat torit keskipäivän lämmössä. Kouluun voi laittaa korkeat korot (ja juosta bussiin).
LOPPUKEVÄT ON HAIKEA, eikä mikään saa minua herkistymään niin, kuin perinteiset Suvivirsi ja Jäähyväiset. Tunnelma kevätjuhlissa on niin tiivistynyt, täynnä odotusta. Koululaisten malttamatonta kiemurtelua penkeissä, abien herkistelyä lakkiaisissa. Loppukevät on jättämistä. Aina tajuaa uudelleen, kuinka vuosi on kulunut. Ja kaikkia ei ehkä näe enää, kuka tietää.
Siksi loppukeväällä on ihana sanoa ystäville kauniisti. Olet tärkeä. Ja halata kovaa.
Ei, apua, en haluakaan vielä lomalle. Onneksi minulla on vielä vuosi lukiota.
