Luota

Tänään haluaisin puhua siitä, mistä Jumala on mulle viime päivät puhunut: Häneen luottamisesta vaikeuksienkin keskellä ja lapsenuskosta. Kuten edellisessä kirjoituksessa totesinkin, olen elänyt suurten ahdistusten keskellä. Puristava ote rinnassani ja vatsassani on tuntunut estävän jopa hengittämisen. Sitä alkaa hätääntyä ja räpiköimään "Jumalani, Jumalani oletko minut hyljännyt?" On ihan hukassa. 

Sain kuitenkin ilmestystä asiaan. Saatana tuntee minut hyvin, ja tietää siis parhaat keinot hyökätä kimppuuni. Olen aina ollut valittaja. Aiai, nyt koskee jalkaan. Aiai sattuu joka paikkaan. Pää on kuin katujyrän jäljiltä. Oikeita asioita, mutta miksi valitan? Valitus saa minut puhumaan ilmoille saatanan asiaa. Nyt kun olen ollut käpertyneenä omaan ahdistukseeni, en ole edes odottanut Jumalan toimivan hyväkseni.

Jumala sanoi kuitenkin minulle: luota ainoastaan. Luota mitä? Ei näy mitään mihin pitäisi luottaa kun kaikki on ihan päin persettä. Luota. Tajusin, että en ollut antanut Jumalalle hallintavaltaa. Olin ahdistunut ahdistuksista lisää ja vaipunut epätoivoon. Jeesus sanoo Johanneksen evankeliumin 20. luvussa ja 29. jakeessa näin:"

 "Sen tähden, että minut näit, sinä uskot. Autuaat ne, jotka eivät näe ja kuitenkin uskovat!" Puhuttelevaa. Mitä uskoa Jumalalle todistaa se, että seurakunnassa nostaa kädet ja sanoo pyhäpyhä, mutta kotona kiusausten keskellä räjähtää tai lankeaa kuuntelemaan vihollisen sanoja? Se on epäuskoa. Jumala odottaa meiltä uskoa silloin, kun ei siltä tuntuisikaan. Rauha seuraa perässä.

Viime yönä heräsin kesken unien. Minulla on ollut jo kauan uniongelmia, ja tässä kohtaa tavallisesti olisin mennyt paniikkiin: mitä jos en saakaan enää unta - jokainen minuutti lepoa on minulle arvokas. Tällä kertaa pyysin kuitenkin sieluani rauhoittumaan. Jumala varmasti saa minut rauhoittumaan ja taas nukahtamaan, jos niin haluaa. Muutoin saan ainakin hyvää aikaa jutella Hänen kanssaan. Aloin haaveilemaan siitä, miten olisin kerällä Taivaan Isän sylissä ja hän tuudittaisi minua uneen kuin pikkuvauvaa. Ajatus alkoi naurattaa, täysi-ikäinen nainen vauva-asennossa. Jumala huomautti minulle kuitenkin että "niin, mutta lasten kaltaistenhan on Jumalan valtakunta." Ainiin. Aloin muistella tuttua Raamatunpaikkaa Jeesuksesta ja äideistä, jotka toivat lapsiaan Jeesuksen tykö.Totta, Jeesushan nuhteli opetuslapsia, jotka estivät äitejä kantelemasta pilttejään Jeesuksen syliin, sanomalla "Sallikaa lasten tulla minun tyköni, älkääkä estäkö heitä, sillä senkaltaisten on Jumalan valtakunta." Minkälaisia lapset sitten ovat, että muiden pitäisi ottaa mallia? Luottavaisia. Vilpittömiä. Lapsihan uskoo kaiken, mitä isä tai äiti sanoo. Sitä Jumalakin meiltä odottaa. Lujaa luottamusta siihen, että Hän hallitsee. Ei tarvitse turhia kysellä. Vain luottaa.

Muutuin

Rakkaat lukijat

olen ollut poissa kuvioista kauan.

Koulu rankentui entisestään (abivuosi), eikä energiaa ole riittänyt valokuvaamiseen saati kirjoittamiseen. Lukijoita on lähtenyt siitä hyvästä aika monta. Olen pahoillani.

Olen päättänyt taas jatkaa. Mutta eri tavalla. Elämäni on muuttunut. Nyt päätän ottaa Jumalan todesta. Kun on vaikeat ajat, on syytä tarrautua Pelastajaani entistä lujemmin. Ei luovuttaa. Ei jäädä masennuksen syövereihin.

Kuitenkin kiitän Herraa vuodesta 2012. Niin paljon on tapahtunut, sain monta rukousvastausta! Pääsin irti syömishäiriöstä lopullisesti. Sain maailman ihanimman poikaystävän (ja sulhasen - menimme kihloihin 20. päivä joulukuuta). Olen pääsemässä irti suorittamisesta ja stressikierteestä! En halua sitä enää! Haluan omistaa koko elämäni Herran palvelemiselle. Haluan oppia tuntemaan häntä uudella tasolla.

Kaikesta ihanasta huolimatta mieltäni siis mieltäni riepoteltiin. Minulla on jo pidemmän aikaa ollut erilaisia vaivoja: hyppiviä nivelkipuja, yhtäkkiä allergisoitunut iho, raskaita uniongelmia, jatkuvaa hengenahdistusta stressistä, uupumusta, masennusta. Hyväksyin ongelmat osaksi minua itsesääliin vaipuneena. Jatkoin koulussa pingottamista vaikka rajani näkyi takana enää pienenä pisteenä. Elämänilo oli kadonnut.

Nyt jouluna mieleni synkkeni entisestään. Valtava puristus rinnassa, pimeä verho pääni päällä. Raskas väsymys. En enää ymmärtänyt mitään. Itkin Jeesusta. Tunteja. Luin Raamattua. Löysin 1.Piet.1:6-7

Siksi te riemuitsette, vaikka nyt jouduttekin jonkin aikaa kärsimään monenlaisissa koettelemuksissa. Kultakin koetellaan tulessa, ja onhan teidän uskonne paljon arvokkaampaa kuin katoava kulta. Koettelemuksissa teidän uskonne todetaan aidoksi, ja siitä koituu Jeesuksen Kristuksen ilmestyessä ylistystä, kirkkautta ja kunniaa

Ymmärsin, että Jumala haluaa minun ottavan askelen eteenpäin. Kun on helppoa, ja kiitän,  mitä hurskautta se osoittaa? On aika todistaa Jumalalle,että on mukana tosissaan. Minä tosissani seuraan Häntä. Minä haluan, että Hän käyttää minua. Viime kesänä Jumala käski minua kirjoittamaan 'hengellistä' blogia. Kieltäydyin. "En minä kuitenkaan osaa." Nyt Hän pyysi minua uudestaan. "En minä osaa." "Aloitat vaan, kyllä minä opetan."

Taistelkaa siskot ja veljet! Älkää luovuttako!

PS. Älkää lukeko vanhoja postauksiani ainakaan mallia ottaen. Säästyköön ne kuitenkin muistoksi muutoksestani :)

Geez, your smile is cute

Tähän postaukseen minulla ei ole sanoja
haluaisin itsekin mielelläni muutaman

sydän heittää voltteja yksin
pään jätin jonnekin
ja aivot

mihin niitä tarvitaan

ps. ulkoasu ei ole vielä valmis, älkää hakatko minua

Anteeksi, iskä

HYRISYTÄN MOOTTORIA NIIN hiljaa kuin kykenen. Ryömin risteykseen, ja vilkutan vasemmalle.
 –Ainakaan mä en kuse tätä kohtaa, kun seuraan tosi näkyvästi kevyttä liikennettä, ajattelen keskittyneesti. Ei tule oikealta ketään, eikä vasemmalta. Auto matelee risteykseen. Yhtäkkiä jarru menee pohjaan, eikä sen painaja ole minä, ja tiedän että homma oli siinä. – Stop- merkkiä ei saa ohittaa, kivahtaa inssivalvoja jalka polkimella. 

KIVAT JUU. SINNE meni se yritys. Joudun ajamaan vielä takaisin katsastuskonttorille. Matka menee kuin unessa, silmät ovat täynnä sumua enkä näe eteeni. Mekaanisesti saan jotenkin autoni parkkipaikalle, sammutan auton lakonisin liikkein. Inssi alkaa heti saarnata oikeanlaisista ajotavoista, tai en oikeastaan tiedä mitä se puhui. Suojatien se mainitsi.
Toi ei ole totta, mun tekee mieli huutaa. Epäreilua. En ole ikinä ajaessani tehnyt yhtä tyhmää virhettä.

Mä osaan ajaa. Verisuoni katkeaa kohta päästä. Se nainen on saarnannut jo varmaan vartin. Lopulta se kysyy mitä mun täytyy ens kerralla tehdä toisin. Käännän pään pois, enkä pysty enää vastaamaan. 

Vitsi kun sen piti nähdä mun itkevän.

EN KERRO KUINKA naurettavasti käyttäydyin sen virkailijan lähdettyä. Paljastetaan kuitenkin nyt sen verran, että joku voisi ihmetellä, miten näin pienen tytön suusta voi tulla niin rumia sanoja. Iskä parka joutui kuuntelemaan mun huutamista. Jätin sen parkkipaikalle yksin, itse menin metsään potkimaan puita.

MIETIN MIKSI REAGOIN tilanteeseen, niin kuin reagoin. Olin kuullut tuhannet kerrat sanottavan, kuinka kotiopetusoppilaita päästettiin tiukemmin läpi, että oli enemmänkin sääntö kuin poikkeus, ettei pääsisi ekalla yrityksellä läpi. Silti mä petyin. Koska mä ihan oikeasti osasin ajaa. Olin harjoitellutkin ihan sikana. Vitsit. En kuitenkaan meinaa ymmärtää, miksi mulla kesti niin kauan päästä yli.                                                            

KAI SE KERTOO siitä samasta ongelmasta, mikä mulla yleensäkin on. Kun on aina pakko olla niin täydellinen. Koeviikoista ahdistun niin, että monen viikon ajan sattuu mahaan enkä nuku. Ja kai musta tuntui, että mä petin mun iskän jotenkin.

MÄ EN TIEDÄ miksi, mutta mulla on jo pikkutytöstä asti ollut jonkinlainen taipumus yrittää tehdä iskään vaikutus. Saada se tyytyväiseksi, ylpeäksi musta. Olla isin tyttö.

Muistan kerran seitsemänvuotiaana pikkulikkana, kun eräänäkin iltana haalin leipiä niin monta kun jaksoin, senkin jälkeen, kun muut olivat lähteneet iltapalapöydästä. Halusin syödä seitsemän. Pari isoa, loput oli sellaisia korppuja. Mutta seitsemän niitä tuli. Muistan kun menin heti olkkariin kertomaan iskälle. Että mä jaksoin niin paljon.
Hyväksytkö mut nyt.

Jalkapalloa harrastin kanssa vuoden. Ensin ihan huvikseni, sitten en halunnut lopettaa, vaikka inhosin joukkuettani yli kaiken.
Koska halusin tehdä iskän ylpeäksi.

Muutaman vuoden kuljin iskän mukana moottoripyörällä erilaisiin tylsiin tapahtumiin.
Koska se oli iskästä tosi siistiä.

JA NYT MÄ halusin todistaa osaavani ajaa, että mä olen hyvä, katso, et ole opettanut mua turhaan. Mutta kun en onnistunutkaan – kaikki jotenkin vaan mureni. Tuntu vaan niin pahalta, kun  iskä oli just ennen sanonut, että kyllä sä pääset läpi, sä olet niin hyvä. Ja sitten en ollutkaan.

TAJUSIN KUITENKIN, ETTÄ pahoistakin pettymyksistä selviää. Kaikille negatiivisten tuntemusten kokeminen on erilaista, joku toinen ehkä olis vaan kohauttanut olkiaan siinä missä mä rupean poraamaan. 

Ainiin, ja varattiin me iskän kanssa uus inssiaika.
Ihan kohta.

Malli : Kaisa

Ihan tässä lähellä

Yksin istun hämärässä kevätillassa
avoin ikkuna
tuuli hiipii sisään
kuljettaa tuoksua omenankukkien

Iholla polttaa vielä entiset säteet
kuluneen päivän muistosta
kun oli sinä ja minä
vain
ja jäätelömummo
mutta se ei liity meihin

Tuijotan tyhjää ikkunaa
paksut pilvet peittävät taivaan
kohta sataa
mietin missä olet pian
kun koittaa kesä
ja kaikki katoaa

et ole kaukana
ihan tässä lähellä,

ajatuksissani


Ja tuuli kuljettaa tuoksua omenankukkien.

Odotan kovasti

Kesä.
Nyt on kesä, katsokaa vaikka pihalle.

TASAN KAKSI VIIKKOA lomaan. Miten aika onkaan mennyt niin nopeasti? Nyt tosin tuntuu siltä, ettei koulu lopu ikinä. Tuntuu siltä, etten saa ikinä tekemättömiä tehtäviä tehdyiksi. En vain jaksaisi enää. Yhtään koulupäivää. Mutta kai se on vain se tunne, kyllä kaikki järjestyy. Kaksi viikkoa.

SITÄ ENNEN EHTII fiilistellä loppukeväästä vaikka kuinka. Aamulla on ihana mennä istumaan puutarhaan kahvikuppi kädessä, kun aurinko on lämmittänyt keinua jo monta tuntia. Istua ihan rauhassa ja kuunnella lintuja. Sellaisessa hetkessä on rauha, ajatuksille saa tilaa. Ja vaikka viileä tuuli vetäisi ihon kananlihalle, pihalle on vain pakko jäädä.

Voi, kun kohta on kesä. Loppukevät on hautovan kuuma,  kun pilvet ovat matalalla ja aurinko ei pääse läpi. Asvaltti hohkaa lämpöä, päässä humisee, ukkonen.
Loppukeväässä koivut ovat hiirenkorvalla, niin suurella, että tekisi mieli keittää lehdistä teetä.
Loppukeväällä voi laittaa valkoiset vaatteet, eikä haittaa, vaikka näytän koulun kevätjuhlista tulevalta.

Voi pyöräillä tuuleen ja laulaa samalla kovaa. Hyppytunnilla torille aurinkoon parhaan kaverin kanssa sumpille, mummot valtaavat torit keskipäivän lämmössä. Kouluun voi laittaa korkeat korot (ja juosta bussiin).

LOPPUKEVÄT ON HAIKEA, eikä mikään saa minua herkistymään niin, kuin perinteiset Suvivirsi ja Jäähyväiset. Tunnelma kevätjuhlissa on niin tiivistynyt, täynnä odotusta. Koululaisten malttamatonta kiemurtelua penkeissä, abien herkistelyä lakkiaisissa. Loppukevät on jättämistä. Aina tajuaa uudelleen, kuinka vuosi on kulunut. Ja kaikkia ei ehkä näe enää, kuka tietää.

Siksi loppukeväällä on ihana sanoa ystäville kauniisti. Olet tärkeä. Ja halata kovaa.


Ei, apua, en haluakaan vielä lomalle. Onneksi minulla on vielä vuosi lukiota.

Nainen

HEI JA HYVÄÄ huhtikuuta ! Koeviikon kunniaksi päätin tännekin tulla jakamaan kuulumisia.
Olo on niin onnellinen (lumisateesta huolimatta), kaikki stressi pyyhkäistiin vanhojen koulukirjojen mukana kaapin pohjalle. Huomenna joillakin on vielä koe, mutta mulla vapaata. Ah. Mitäpä taidankaan tehdä, ehkä julkaisen täällä blogissa jotain jännää.. tai sitten vain olen.

Haha, löysin vanhan kuvan musta ja siskosta. Tunnistatte varmaan kumpi mä olen; naapurin tyttö oli päättänyt leikkiä vähän kampaajaa.. 

JOS AHKERASTI PINNISTÄTTE muistianne, mieleenne palautuu luultavasti mun päätös alkaa syödä kunnolla, nauraa, nauttia elämästä. Ilokseni voin todeta tämän onnistuneen aivan loistavasti! Joka päivä olen syönyt kunnolla, hoitanut itseäni. Viikko sitten tulin viikon pituiselta Levin reissulta, oltiin perheen ja serkkujen kanssa laskettelemassa. Siihen asti olin ajatellut, että vaikka normaalisti syönkin, niin herkkuja ei silti saa paljoa syödä! Kerran viikossa korkeintaan ja siitäkin huono oma tunto päälle. Lomalla kuitenkin söin joka päivä herkkuja. Ihan hullua! Ja voin kertoa, että painoa on tullut pari muutama kiloa lisää, laskettelumatkalla yksi, joka sekin lähti pois kun on palannut normaaliin rytmiin. Reissu oli joka tapauksessa oikea succée, tajusin, ettei herkkujakaan tarvitse laskea, paino ei nouse älyttömästi, ja sekin vähä mikä tulee, palautuu kyllä ennalleen normaaleihin tapoihin palatessa ilman syömättömyyttä. Ennen siis harrastin sitä, että herkkujen jälkeisinä päivinä söin vähemmän ruokaa. Joo naurettavaa.

OLEN TYYTYVÄINEN OMAAN kehooni. Tottakai väliin mahtuu päiviä, jolloin kaikki tuntuu "läskiltä" ja tekisi mieli kieriskellä itsesäälissä oikeen kunnolla. Silloin kuitenkin muistan, että ajatukseni ovat valheita. Vain siksi, että tänään tuntuu joltain, ei tarkoita sitä, että todella olisin sitä. Jos tänään on väsynyt, ruma ja läski fiilis, luultavasti vain ensimmäinen edellä mainituista adjektiiveista pitää paikkaansa. Silloin koko ajatusmaailma vääristyy. Mä olen tyytyväinen mun vartaloon, ja jotenkin vaatteetkin tuntuu nyt istuvan paremmin. Näytän ehkä enemmän... naiselta. 

          Nykyään en kuitenkaan enää mieti koko syömistä. Syön kun on nälkä ja kun tekee mieli. Syömisestä on tullut täysin normaali asia (niinkuin kuuluisikin), sitähän tekevät kaikki. Tässä sinulle kannustavat sanat: pystyt siihen, kun minäkin pystyin. Vaikka asia tuntuisi hallitsevan sinua juuri nyt, se ei tarkoita sitä, että se hallitsisi sinua ikuisesti. Jos vain itse niin päätät.

TYTÖT. PUHUN TEILLE. Älkää laskeko suupaloja. Syökää säännöllisesti, viisi ateriaa päivässä! Niin, että maha tulee täyteen. Välillä voi syödä jälkkäriä, ja varsinkin viikonloppuna tulee palkita itseään kuluneesta viikosta herkuilla. Liikkukaa, se tekee hyvää keholle ja mielelle. Luovuus lisääntyy ja saa voimaa. 

NOIN KUUKAUSI SITTEN päätin alkaa todellakin huolehtia itsestäni, elää. Tajusin, että elän koko elämäni itseni kanssa, miksen siis yhtä hyvin voisi tulla toimeen tämän Lauran kanssa? Tähän asti suunnitelma on kantanut.

Kerron jos se muuttuu.

Puhdas kevät

Aurinko, vedän henkeeni puhdasta kevättä. Maaliskuun linnut, hanki ei kanna. (Kokeilin) Keuhkot saavat taas happea, ja minä päätän. Ne saavat myös jatkossa.

 MÄ MIETIN KUINKA huonoon kuntoon melkein olin itseni taas ajanut. Kertauksena varsinkin uusille lukijoille, viime kesänä ja alkusyksynä olin masentunut, ja mulla oli alkava anoreksia. Parannuin ja palauduin, olin voimakas, juoksin kymmenen kilometrin lenkkejä. Aina olen rakastanut liikuntaa, ja sain taas nauttia siitä vapaasti. Väsyin kuitenkin, kai kouluun, enkä jaksanut enää liikkua. Tuntui samalta kuin syksyn alussa. Lihaksissa ei ollut voimaa. Jokin kai naksahti päässäni - taas - ja päädyin jälleen kontrolloimaan syömistäni. Mahdollisimman vähän, pienet annokset ja mahdollisimman harvoin. Se on kiva peli, pisteitä saa sitä enemmän, mitä pienemmällä energiamäärällä pärjää.

NIIN. PÄRJÄSIN AIKA vähällä syömisellä. Laihduin taas, painoindeksi jotain 17,4. Aikaisemmin, kun olen syönyt normaalisti, se on ollut normaalipainon alarajoilla. Kuitenkin aivan normaali.

KERRON TEILLE NYT mitä hyödyin laihduttamisestani: en mitään. Siitä oli pelkkää  h a i t t a a. Entisestään pieni etumukseni laihtui 13- vuotiaan tytön rintamukseksi. Lihaksista lähti kaikki voima. En jaksanut enää liikkua, käveleminenkin väsytti. Olin kirjaimellisesti koko ajan ärtynyt ja hermostuin helposti. Päässä ei pyörinyt muuta kuin ruoka ja syömättömyys. Toisin sanoen: kaikki pyöri vain itseni ympärillä. Syömishäiriöt ja pakonomainen kontrollointi on äärimmäisen itsekeskeistä. 


KAHDEN VIIKON PÄÄSTÄ mulla on toinen, "omaloma". Lähdetään perheen ja serkkujen perheen kanssa laskettelemaan Leville. Naurettavastihan siinä olisi käynyt, koko loma mennyt pilalle miettiessäni vaan sitä, mitä syön, oikeammin sitä, mitä en syö. 

MASENNUS RUMENTAA ENEMMÄN kuin kilot. Ärtymys piirtää inhottavat uurteet naamalle ja silmistä häviää ilon kiilto. Sydän on täynnä vihaa ja pahuutta. En tahdo.

 Ajattelin alkaa elää. E L Ä Ä. Syödä, liikkua, nauraa, nauttia! Kavereista. Hoitaa itseäni. Eihän minun kuitenkaan mitenkään hirveästi tarvitse alkaa syömään, normaalisti riittää. Niin, että on kylläinen olo. Lohduttavaa. Jaksan rakastaa muita, ennen kaikkea itseäni.

NYT ON KEVÄT, uuden alku. Aloitetaan yhdessä. Päivä kerrallaan. Voisin raportoida tänne. Kannustetaan toisiamme. Kerron miten edistyy (sori muuten jäätävän pitkästä tauosta). Joo! Innostun ihan kunnolla.



MULLA ON JOTENKIN älyttömän rauhallinen olo. Hyvä olo itseni kanssa. Kaikki järjestyy.

Suljen silmäni, näen itseni. Kaunis, niinkuin ihminen on. Arvokas itsessään. Haavoilla monista lyönneistä, pitää puhaltaa.
Kaatuneen Isä nostaa.

Herää, Ruusunen

Mun mieli on mustan usvan takana, verkossa, pimeys.
Ei saa rauhaa, ei, opettaja käski opetella hengittämään.

Mä sain silmälasit. Ette ehkä arvaakaan kuinka kovasti se meinaa heitellä mun itsetuntoani.
Lasit. Rumaa.

Kukaan ei tykkää lasipäisistä ihmisistä. Kukaan silmälasit omistava ei saa ikinä miestä.
Niin mä ainakin ajattelin.

Mun ulkonäköni muuttui, samoin identiteetti. Pitää kai rakentaa se uudestaan.

VÄLILLÄ MÄ MIETIN, jos olisinkin joku muu. En Laura. En se tyttö, jonka kaikki tuntee. Kuka edes on Laura? Kaikilla on oma käsityksensä musta. Toisinaan omani poikkeaa muiden mielipiteistä aika rajustikin, nimen omaan negatiiviseen suuntaan. Miksi on niin helppoa uskoa haukkumista ja vähättelyä? Miksi on niin vaikea ottaa vastaan kehuja ja kiitosta?

TAJUSIN KUITENKIN, ETTEI mun identiteettini ja ihmisarvoni saa olla kiinni muiden mielipiteistä, olipa ne sitten positiivisia tai negatiivisia. Riittämättömyyden tunne saa halajamaan kiitosta kiitoksen perään, eikä ikinä saa tarpeekseen, ei ikinä. Mun identiteettini pitää perustua siihen mitä mä olen, oikeasti. Siis siihen keneksi mut on tarkoitettu.

ITSENSÄ VIHAAMINEN JA mollaaminen satuttaa enemmän kuin muiden sanat. Loukkaantuu verisesti kun toinen sanoo pahasti, itse sanoo kuitenkin vielä pahemmin. Hampaita kiristellen sähisee suuttuneita sanoja, veri maistuu suussa.

MUN PITI PYYTÄÄ anteeksi laseiltani. Olin haukkunut ne mielessäni. Ja ääneen. Ja Facebookissa. Ja täälläkin. Oikeasti en vihannut lasejani, vihasin itseäni. Itkettävän väärin tehty. Pyydän heti anteeksi. Se on vaikeaa. Särkyminen pelottaa, onhan helpompi olla kova.

EI OLE NIIN helppoa olla iloinen. Ei ole niin helppoa rakastaa muita. Ei ole niin helppoa rakastaa itseään.

Jos ei ensin hyväksy.

Tänään en ehdi pedata sänkyä

Lumisten puiden alla, ja vaikea hengittää. Tuijotan kinosten alla taipuneita oksia, enkä näe niiden yli. Yläpuolelle. Jossain kaukana, minne en ylety, on ilmaa. Tiedän, siellä saisi hengittää.

Viime aikoina on ollut niin vaikea olla. Elää, iloita, hengittää. Tai nukkua. Sängyssä pyörii levottomana ja miettii. Ajattelee, vatvoo, kelaa. Melatoniinia ei erity kunnolla, kun aivojen ajatteleva osa toimii tehokkaasti iltaisin. Siksi ei voi mitenkään vaipua uneen. Ja jos sattuukin nukahtamaan, herää jatkuvasti säpsähdellen. Näkee yöt painajaisia, joku jahtaa, yrittää tappaa, selviydy! Tai sitten aivot prosessoivat jatkuvasti takaraivon perälle pinttyneitä koulutöitä.

Enkä tietenkään ole jaksanut mitään. Ainoa päässä liikkuva asia liittyy joko ruotsin romaaniin, englannin romaaniin, tekemättömiin esseisiin, tai sitten äidinkielen kolumniin. Tänään en ehdi pedata sänkyä. Tai sitten ei vain huvita.

 Alkaa väsyttää. Kohta on tasan vuosi siitä, kun jätin Kallion. Ja pelkään, että päädyn taas samaan pisteeseen. 

Unettomina öinä voi itse kukin miettiä mikä elämässä lopulta on tärkeää.


Koulu, vaiko kenties koulu.