What were the words I meant to say before you left?

 MÄ OON AINA halunnu asua tälläsessä talossa. Muutama vuosi sitten mä ajoin tän tontin ohi ja rakastuin heti. Piha on hoitamaton, kukat rehottaa pitkin kesää täydessä kukoistuksessaan. Villinä. Sydäntalvella voi nähdä puutarhakaluston pilkottavan lumen alta.

      Tapasin usein miettiä talon asukasta, ja sen elämää. Toisinaan tulin surulliseksi, kun kuvittelin sen olevan yksinäinen vanha taiteilija, joka asuu taikapuutarhassa satumetsän keskellä. Aamuisin se tulee kahvikupin kanssa kuistille kirjoittamaan. Tai maalaamaan. Tai tekemään muuta taidetta. Se haaveilee paljon. Sillä ei kyllä ole perhettä. Onko sillä joskus ollut? Jos se oli liian taivaanrannanmaalari, ettei se pystynyt rakastumaan keneenkään kunnolla, ei sitoutumaan kunnolla. Kuvastiko sen villi puutarha sen kesyttämätöntä sisintä, joka halusi vain olla vapaa? Tai sitten se oli vanha merikapteeni, jonka sen vaimo jätti ja vei lapset mukanaan. Nyt se on ihan yksin.

          Kerran kuulin kaveriltani, että talossa asuu hänen isoäitinsä alkoholisoitunut veli.

OLETKO KOSKAAN OLLUT sellasessa tilanteessa, että joku, jonka oot kovasti yrittäny unohtaa, ottaakin yhteyttä suhun? Sä et oo edes tyyliin pyytänyt sitä kaveriksi naamakirjassa, koska pelkäät, että sua sattuu liikaa nähdä ja kuulla siitä. Ehkä sä ootat, et se pyytää sut ite kaveriks, koska sä et haluu häiritä sen elämää.

          En pystyny ottaa yhteyttä. Enkä ottanutkaan, tavallaan. Ku sä puhuit mulle, koko mun maailma meni sekasin. Taas. Mun ystävä yritti varottaa: Laura! Näetkö sä, mitä sä oot tekemässä? Sanoin joojoo, ja mulla oli höperö hymy huulilla. Kyl mä nään (en vaan välitä). 

          Mut sit ei vaan tajuu. Et sä voi mitään vihjailla, mut miks mä kuvittelen niin? Miks toi hymy, tai asia minkä just sanoit, kuulostaa ristiriitaselta suhteessa siihen, mitä sä sanoit sillon. Että oon sun sisko. Ehkä on mun oma syy, ettei mun jalat vaan kanna sun läsnä ollessa.

NYT MÄ VAAN  itken sitä, miten helposti mä ihastun, ja annan sillonki kaikkeni. Mä tajuun, et sä et just nyt pysty antaa mitään takas (syystä tai toisesta). Asiat ei oo ikinä yksinkertasii. Mikset voinut vaan sanoa, että ei. 

          

 She never slows down

She doesn't know why but she knows that when she's all alone,

 feels like its all coming down 

She won't turn around 

The shadows are long and she fears if she cries that first tear,

 the tears will not stop raining down 

So stand in the rain 
Stand your ground 
Stand up when it's all crashing down 
You stand through the pain 
You won't drown 
And one day, whats lost can be found 
You stand in the rain 

/ Superchick - Stand in the rain


MUSTA TUNTUU, ET jäin yksin kalliolle, sille kuvitteelliselle, missä sä istuit mun vieressä. Sit sä lähdit, enkä mä tiedä, pystytkö  sä ikinä tulemaan takas. Mua surettaa, koska ajattelen, et mieluummin ei oltais missään tekemisis. Mut mä en haluu, koska mä rakastan sua liikaa, ja haluun sulle vaan kaikkea hyvää. Sitä paitsi salailu ja piileskely vie niin paljon mun omia voimia. Vaik mä irvistänki tuskasta joka kerta, ku nään sun kuvan, ni mä tiedän, et tuska helpottaa vähitellen. Pitää vaa seistä ja antaa tulla, kipuun ei voi kuolla. Haha. Mä nään itteni seisomassa keskellä mustaa asvalttia, ja mun omat suuret kyyneleet sekottuu lämpimään sateeseen. 

HENKILÖKOHTASESTI MÄ TYKKÄÄN tästä vikasta kuvasta. Siinä on tyttö. Ja siinä on sen isä. Tyttö keinuu. Isä katsoo vierestä. Isä ei tule väliin, vaan antaa tytön keinua. Isä on kuitenkin heti valmiina, jos tyttö meinaa tippua. Isä näkee kaiken. Sillä on lasit.
          Tapahtuupa mulle mitä tahansa, mä uskon, että kaikella on tarkotuksensa. Kaikesta oppii. Ja lopulta mä saan katsoa taakseni ja huomata, miten höpsö mä joskus olin. Nyt mä haluun vaan olla toi pikkutyttö tossa, ja antaa Isän pitää mua kädestä kiinni. Se ei irrota ikinä.


ELÄMÄ JATKUU..

Ootteko ikinä rakastanu

YLEENSÄ ANNAN SATA prosenttia itsestäni, kun paneudun johonkin. Niinpä tänään ("jo" kaksi päivää kotona oltuani) erään ystäväni ihmetellessä yhä jatkuvaa väsymystäni selitin hänelle näin. 

          Ei ole ehkä liioittelua sanoa, että tämä kesä on muuttanut elämääni, ja ehkä juuri tämä leiri oli merkittävä osa muutosta. Sain paljon uusia ystäviä, hyviä, ehkä jopa elinikäisiä. Opin itsestäni paljon uutta, ja kasvoin hurjasti ihmisenä. Ehkä rakastuin, ehkä sydämeni särkyi. Kaiken tämän jälkeen tuntuu, että voimat ovat totaalisesti lopussa. Jatkuva valvominen ja ihmisten kanssa oleminen, asioista stressaaminen, niin, ei väsymiseltä voi välttyä. Nyt kuitenkin saan olla kotona viikon, ihan vaan hiljaa, paikallani. En tee mitään. Tai teen sitä, mitä sillä hetkellä huvittaa. Ennen kaikkea haluan olla yksin. 

MULLE YKSIN OLEMISEEN kuuluu käveleminen. Sellanen hiljainen, päämäärätön kuljeksiminen. Usein kameran kanssa. Tarkotus ei ollut ottaa mitään henkeä salpaavia taidekuvia, vaan yrittää saada sellaisia kuvia, jotka selittäis jotain mun tänhetkisestä sielunmaailmasta. Kyllä mä jotain kai sain. Toi mansikka on pieni ja rikki Niin oon mäkin. Koen itteni myös vapaaksi kuin tuo perhonen yllä. Omenat on vielä nuoria, keskeneräisiä. Mutta ne kyllä kypsyy.

          Kun tulee kotiin painavien kassien kanssa täynnä märkiä ja likasia vaatteita, on usein aivan sekasin. Mä ainakin. Seuraavat pari päivää sitä vaan kulkee ympyrää levottomana. Mitä tekisi? Kenen kanssaa olisi? Elämä on ihan sekasin. Varsinkin, jos sulla on ikävä. Jos sulla on ikävä kaikkia niitä ihmisiä, joihin sä oot saanu tutustua, joita sä oot oppinu tuntemaan, ja joihin sä oot oppinu luottamaan. Olet ollu sellasessa paikassa, mikä on niin turvallinen, puhdas, ihana. Kun sä tulet takasin ja kaikki tuntuu menetetyltä. Mitäköhän jäi käteen? Miksi musta tuntuu tältä? Jätinköhän mä sydämeni sinne.

MIETIN USEIN, MIKSI viljapeltoa kuvataan auringon valossa. Se on kuin elämä, kaikki haluavat saada sen näyttämään aurinkoiselta, ongelmattomalta. Niin näyttää viljapeltokin, kun sitä kuvataan auringon valossa. Valonsäteet siivilöityvät läpi kypsien tähkien tehden ne läpinäkyviksi ja kullanhohtoisiksi. Tyttö sulkee silmänsä ja antaa leppeän kesätuulen tuudittaa itsensä uneen. Siinä on vertauskuva onnellisesta elämästä. Kultainen viljapelto on onnellinen elämä. Tähän tekisi mieli todeta auringon menevän joskus pilveenkin. Silloin viljapelto on varjoinen, hiljainen. Ehkä se kahisee hiljaa tuulessa. Miksei sen vain anneta olla? Kyllä heinä pärjää. Aurinko palaa aina. Samoin elämälle käy. Joskus on varjoisaa tai mieli maassa, mutta ilo palaa kyllä aikanaan. Toisinaan meidän pitäisi pysähtyä miettimään, olemaan hiljaa. Ja ehkä katsomaan tuulessa huojuvia heinänkorsia.

MUN MIELIALA SAATTAA joskus  vaihdella mansikoista päästäistenpoikasten raatoihin, mut joskus käy näin. Mä ehkä totisesti kadun tätä postausta joskus, mut oon päättäny kirjottaa aina rehellisesti. Tää päivä on tällänen hyvin herkkä. Eikä asiaa auta se, että kaikki fifteenkaverit linkkaa naamakirjassa kaikkia herkistelybiisejä. Kummallisinta koko jutussa on se, että leirillä en ollut kertaakaan kärttynen. Haikea ja surullinen sitäkin enemmän, mut ehkä kaikki johtu vaa siitä, et annoin kaikkeni. Nyt se purkautuu. Sori kaikille, et aina herkässä mielentilassa on pakko kirjottaa ja purkaa kaikki tunteensa. 

          Ootteko ikinä rakastanu?

Aurinko ei laske ehkä koskaan

OI SITÄ TUNNELMAA, kun pääsee kunnon leirintäalueelle! Pari päivää sitten menimme Inariin Uruniemen camping-alueelle. Sen keskellä sijaitsee isäntäperheen omakotitalo, jota reunustavat ihanat kesäkukat, aluetta ympäröivät pienet metsiköt, viihtyisät saunarakennukset,  kioskit ja järvi. Pitkiä rantaviivoja, kalliota, kiviä, hiekkaa ja laitureita. Ympärillä pulppuaa     ranskan, zekin, saksan ja muiden kielien iloinen sekamelska. Kaikki nyökkäilevät ja hymyilevät toisilleen. 

UUSI KUVA ON liian kevyt pitkälle heitettäväksi. Lisäpainoa kaivattaisiin, ei vain ole ihan käden ulottuvilla. Hetken murehdittuani vaihdan virveliin merikalastuksessa käytettävään vieheeseen, ja heitän pitkälle. Aurinko paistaa lämpimästi pitkälle laiturille. Suljen silmäni ja huokaisen, tämä se vasta on elämää. Niin lämmintä. Kun on monta päivää viettänyt hyisellä jäämerellä, alkaa arvostaa hellettä ja ihanaa rantasaunaa. Yritän kelata, mutta koukku on jäänyt kiinni johonkin. Vedän rannalle siimanpätkän, jossa on kiinni hieno viehe lisäpainojen kanssa. Ei voisi ehkä onnekkaammin sattua.

  RANSKALAISET OVAT ILOISTA kansaa. Naureskellen seuraan vierestä, kun he pystyttivät monen metrin pituiset pöydät värikkäine liinoineen jättimäisten asuntoautojensa viereen. Pöydät ovat täynnä syötävää ja juotavaa. Vilkas rupattelu ja juhlinta kuuluu pitkälle yöhön. Naurua. Yksi mies jopa yrittää puhua meille ranskaa. Emme vastaa, hymyilemme vain ymmärtäväisesti. Mielestäni fransmannien pyykkinaruviritelmät kuvastavat loistavasti heidän värikästä kulttuuriaan. Iloisen sekalaista ja boheemia. Laura tykkää.

 ZEKKILÄISTEN BUSSIKUSKI MYI limonaadia tavaraluukusta. Matkustajilleen, sanoi isä. Aina, kun kävelin ohitse, mies nyökkäsi ja hymyili. Kävelin aika monta kertaa. Mielestäni zekki kuulostaa ihan saksan ja venäjän sekoitukselta. 

 LAPISSA AURINKO EI laske 66 päivään kesällä. Poika lähti valkoisella veneellä kalaan riuskin ottein. Tomera isäntätalon poika, veikkailimme suureen ääneen laiturilta käsin. Puolenyön aikaan poika oli tullut takaisin. Kävelin viereen, ja kysyin kohteliaasti vastako poika oli tullut kalasta. Ei vastausta. Ilmekään ei värähtänyt. Nolostuneena muka kuvailin maisemia hetken, ja kun tarpeeksi aikaa oli mielestäni kulunut, luikin liukkaasti paikalta. Ei se kyllä  ollutkaan suomalainen. Sitä paitsi viereisen laiturin zekkiläiset taisivat huudella sille jotakin. Kummallinen puhumaton mies. Siitä sai hyviä kuvia.

VAIKKA LUPASIN EILEN kirjoittaa "kolmannen" postauksen, en sitä voinut tehdä, koska netti teki katoamistempun kesken kaiken! Se oli noin puolenyön aikoihin. Tein sen siis nyt. Pahoitteluni.
          Sataa. Väsyttää. Koko yön kuuntelin venäläisten miesten puhetta, ne ilakoivat automme vieressä. Sekaan oli eksynyt ainakin yksi suomalainen (tönköstä englannista päätellen) mies. Erotin sanat icehockey ja Finland.. 

HEI MUTTA KAPPAS, "pakolliset" tapahtunut-sillävälin-päivitykset on nyt tehty, ja voin muka keskittyä rauhassa suunnittelemaan tulevia postauksia. Ehkä vielä tänään, ehkä ei (riippuu saako täältä mitään kuvia, kun vaan sataa), mutta huomisesta eteenpäin tulee ainakin melkein kahden viikon virallinen tauko (menenhän leirille isoseksi). Ei auta valittaa, sieltä voi tulla materiaaliakin! Vaikkakin, matkojen ja leirejen jälkeen kuvien karsiminen koneella tuntuu samalta, kuin hikisten vaatteiden purkaminen laukuista. Yleensä tungen kaikki suoraan pesukoneeseen. Äiti ei kyllä tykkää tästä tavasta.

VOI KUNPA AURINKO ei laskisi ikinä.

Kauas on pitkä matka

Arvatkaa missä ollaan? Annan vinkin. Siellä on vuoria (kappas). Ja merta (ihanko totta?). Annan toisen vinkin: joskus siellä bruukattiin polttaa kirkkoja joidenkin vähä-aivoisten toimesta. Meri on kylmä kesälläkin ja niin on muuten ilmanalakin. Itse asiassa meri on jäinen. Kuuluu Pohjoismaihin ja Skandinaviaan. Saatat jo arvatakin, mutta kerron joka tapauksessa lisää (epä)olennaista tietoa kyseisestä kuningaskunnasta. Inhimillisen kehityksen indeksin mukaan maailman korkein elintaso. (Tosi vähän jogurttia myydään muuten kaupoissa.) Nyt seuraa paljastava tieto (te ketkä luitte Facebookin ihanasta maailmasta salaiset tiedot olinpaikastani, älkää huutako, vaan antakaa muidenkin arvata): kyseisen valtion itsenäisyyspäivä on 17. kesäkuuta 1905. Nyt arvasitte varmaan, että oleilimme Norjassa.
          Huomasitte kai menneen aikamuodon. Nyt ollaan jo ihanassa koto-Suomessa. Matkataan toki vielä(kin) Suomea alaspäin. Ja että haluanko omaan sänkyyn? Juuennpääse vielä, keskiviikkona alkaa puolitoista viikkoa kestävä leiri. (jibi)


Anteeksi haja(mieli)naiset alkupostaukseni täynnä jokasortin välimerkkiä, mutta kun asiaa on niin paljon kertynyt, että on vaikeaa jäsennellä mitään:D Lupaan tästä eteenpäin (lukuun ottamatta tänään tulevaa kolmatta postausta) kirjoittaa selkeästi ja asiaa. Ja kuvat myös. Danke. Se ei ollut kyllä norjaa.


Kuvien tiedot:


Kuva 1:
Paikka: Skibotn/Norge
Kamera: Canon EOS 450D
Polttoväli:55.0 mm
1/200 s
f/8.0
ISO-tiedosto: 100


Kuva 2:
SIjainti:Oksfjordshamn/Norge

Kamera: Canon EOS 450D

Polttoväli:34.0 mm

1/160 s

f/10.0

ISO-tiedosto: 100

Intro

NÄIN ALUKSI ESITÄN mitä nöyrimmät anteeksipyyntöni teille, arvoisat ihmiset, en näet ole postannut yli puoleen vuoteen! Puolustuksekseni avaan hieman asian taustalla vaikuttavia seikkoja: a) olin erittäin väsynyt (johti jopa Kallion lukion lopettamiseen, siirryin lähilukioon) b) ei ollut aikaa c) ramasi. Mutta nyt olen taas voimissani, kuten joku joskus jossain lohkaisi: "Back in business!"

           Joka tapauksessa vaati valtavat määrät nöyryyttä, rohkeutta ja viitseliäisyyttä palata jatkamaan vanhaa blogia - vieläpä äärimmäisen pitkän "tauon" jälkeen - suussa epäonnistuneen bloggailuyrityksen karvas maku. Toteaisin siis olevani enemmän kuin yllättynyt harvinaisesta liikkeestäni - minä kun en yleensä kaivele vanhoja suolakaivoksia. En jaksa edes laskea - saati muistella, kuinka monta keskeneräistä blogi/virtuaalihoitola/nettisivusto-räpellystä minullakin on kontollani. Nettiterroristina (rikoksena internetin täyttäminen tarpeettomilla asioilla) olen siis kantanut monet vuodet raskasta synnin reppua, mutta toivon voivani tunnustaa nyt pahat tekoni ja tehdä parannuksen. Kiitos. En tee toiste. Reps

SITTEN ITSE ASIAAN. Muutaman päivän pyörittelin päässäni ideaa uudesta blogista (kirjoittamisentarve kävi ylitsepääsemättömäksi ja Facebookin kuvanjakamismahdollisuudet ovat uskomattoman passstelliset), mutten keksinyt aihetta alkuunkaan. Äsken kuitenkin totesin vanhan blogini kelpaavan hyvin siihen, mitä bloggaukselta haluan: jakaa ajatuksiani ja paloja elämästäni erityisesti kuvien avulla. Erona entiseen: alan tekemään haasteita, teen parannuksen päivittämisen suhteen, ja kirjoitan ja kuvaan yhtenäisemmin. Noin. Huh, siinä se oli, synnit tunnustettu, olo keveni törkeeeän paljon. 


VIELÄ PIENI VAROITUKSEN sana: tämä ei ole muoti/lifestyle-blogi (teitä ketään yhtään väheksymättä). Ei vain ole mun juttuni, ensinnäkään en osaa ostaa tarpeeksi kivoja vaatteita voidakseni postata kuvia itsestäni ilmeilemällä kameralle turpa rullalla. Ehkä en vain oikein viihdy kameran edessä. Takana on hyvä. Kiitos. Laura on puhunut.

          Huomaatte varmaan, etten vieläkään päässyt itse asiaan (sen siitä saa, kun ei ikinä kirjoita), kun on niin paljon muuta kerrottavaa. Joka tapauksessa, tämä blogi on ottamiani kuvia varten, pienehköllä ? tekstillä höystettynä. Okei. Itse postaukseen en pääse ikinä, taidan luoda sille ihan oman.


Kuvan tiedot:
Paikka:Uruniemen leirintäalue/ Inari
Kamera: Canon EOS 450D
Polttoväli: 55.0 mm
1/200 s
1/8.0
ISO-tiedosto: 100