Lue hiljaa, olet ihana

Ensilumi tuli ja mä olen onnellinen. Kerran hiljalleen huojuneet kasvitkin jäätyneet paikoilleen, nukkuu. Jouluvaloja ja ihmiset hymyilee. 

Mä hymyilen eniten.

Mä hymyilen, mä nauran. Mä katson silmiin, nautin. Elämästä, ja blogin nimi osuu taas kohdilleen. Mä syön, paljon. Mä jaksan taas liikkua, mun kunto on varmaan parempi kuin koskaan.

Mä hyväksyn itseni. 

Ja mä rakastan rakastan rakastan rakastan RAKASTAN! Taas. Ei, enemmän. Enemmän kuin ennen.

Silmistä näkee rakkauden.

Ja nyt saan auttaa muita.

Se rakkaus vaan pulppuaa sydämestä, täyttää joka solut, sulattaa raajat eikä sitä voi pidätellä ja mun täytyy sanoa sulle: oot ihana.
Vai haittaako se sua. Kun sanotaan ihanaksi.

Sua ei haittaa.

Sä olet ihana, ja säkin. Sä olet. Sä olet ihminen, ja sulla on sydän. Varmaan aika suuri.

Sun sydän on tärkeä. Pidä huolta siitä.

 Lue hiljaa: sä olet ihana.
 Lue hiljaa. Joku rakastaa myös sua. Niin, että ihan sattuu.

Monilla on rikkinäinen sydän, jos ei kaikilla. Mulla oli kanssa. Arvaa, millä se korjattiin. 

Jesarilla.

I'm (not) perfect

KIRJASTOSTA KYMMENET SAKOT ja hävitin kerran kaksi kirjaa. Pokkareita ja kovakantisia, moneen kertaan koluttuja ja aivan uusia kirjoja ripoteltuna ympäri taloa: pöydillä, kaapeissa, hyllyillä, repussa, sängyn alla ja vessan lattialla. Lähinnä kirjaston. Tietokone pursuaa valokuvista aina upeista maisemakuvista Norjan reissulta  tärähtäneisiin yhteiskuviin. Kuvia ensipokkarini ja nykyisen järjestelmäkamerani ajoilta. Kansioiden nimi moi tai joo, eivät ole järjestyksessä. Kotelottomia cd-levyjä levällään, kitarat nojaa kaapin oveen. Nuotit siellä missä sattuu. Kymmenet ja taas kymmenet värikkäät kynsilakat miehittävät kotini. Vaatteet vinoissa pinoissa kaapissa tai tuolilla. Tai lattialla. Tai sängyllä. Tai märkinä repussa haisemassa.

MINÄ EN OLE täydellinen. Vihdoinkin ajatus alkaa kirkastua, alan ikään kuin hyväksyä totuuden. En ole täydellinen, eikä minun tarvitsekaan olla. Ja uskalsin sanoa sen.
          Ajatuksessa on myös hyviä puolia. Nyt voin hengähtää viimein, saan paeta ikuista suorittamista heikkouden hyväksymiseen. Armollisuuteen. Ei tarvitse vaatia mahdottomia. En yksinkertaisesti pysty mahdottomaan, sehän on mahdotonta. Mikä sitten on mahdotonta? Se on jotain, mihin ihminen ei pysty. Tavoitteiden asettamista liian korkealle, kurottaa rimaa, ei edes hipaise. Ei, vaikka hyppäisi. Hypätessä saattaa kaatua ja rima tippua päähän. Mutta silti edelleen perfektionisti kuvittelee, että hänen pitäisi pystyä hyppäämään riman yli.
          Perfektionisti haluaa olla parempi kuin muut, parempi kuin keskiarvo. Miksi keskiarvo ei riitä? Miksi pitäisi olla parempi kuin ihmiset yleensä? En tajua. Kai sitä haluaa todistaa jollekkin kelpaavansa. Minulla on oikeus elämään, katso, olen näin hyvä.

TOSIASIASSA PERFEKTIONISMI SAA aikaan vain haittaa. Elämästä katoaa kaikki ilo, kun tyytyväisyyttä ei tulekaan suoritetusta asiasta, vaan onnellisuuden uskotaan saavutettavan vasta seuraavan suorituksen jälkeen. Niin kauan, kun jotain on vielä tekemättä, ei voida olla tyytyväisiä. Ihmiset voivat saada myös täydellisyydentavoittelijasta ylpeän ja vaikeasti lähestyttävän kuvan. Perfektionistin ihmissuhteen, varsinkaan romanttiset, eivät usein onnistu. Täydellisyyttä tavoitteleva henkilö etsii täydellisiä suorituksia usein myös läheisiltään. Haluanko olla sellainen? Miksen nauttisi vaan elämästä sen pienine virheineen?

MONILLA TÄYDELLISYYDEN TAVOITTELUN TAUSTALLA on lapsuudentakaisia ongelmia, usein vanhempien aiheuttamia. Usein vaadittiin liikaa. Itse olen kovasti yrittänyt miettiä syitä huonoon itsetuntooni ja sitä kautta muodostuneeseen perfektionismiin. Perfektionismi aiheutti minussa myös syömishäiriöön sairastumisen ja masennuksen.

MINUN TÄYDELLISYYDEN TAVOITTELUNI ei luultavasti johdu vanhempien vaateista, sillä he eivät ole koskaan odottaneet minulta erinomaisia suorituksia. Tottakai he olivat iloisia onnistiumisistani, mutteivät ikinä vaatineet mitään. Omalla kohdallani syitä täytyy siis lähteä etsimään muualta.          Olen aina ollut normaalipainoinen. Ala-asteella leikittiin "tolppista", eli tolppahippaa, jos nimen oikein muistan. Ilmeisesti olin hieman hidas pelissä, ja paras ystäväni alkoi kutsua minua köntykseksi. -Nopeammin, köntys, hän huusi. Sanat viilsivät korvissani. Sydämeen sattui. Silloin päätin, etten ikinä ikinä ole hidas enkä läski. Köntys.
          Ala-asteella minua kiusattiin myös paljon. Oikeastaan minulla on suuri musta aukko niiden ikävuosien kohdalla. Kerran siskoni kysyi, minkä ajan pyyhkisit kokonaan pois elämästäsi, jos saisit valita, ja minä vastasin kolmannesta luokasta viidenteen. Jotain on siis täytynyt tapahtua. Hämärä muistikuva minulla on ainakin yhdestä puolustautumistilanteesta: hakkasin luokkatoveriani, naapurinpoikaa nyrkeillä rintakehään.
          Kiusaaminen siis on voinut olla yksi syy huonoon itsetuntooni. Yllättävää kyllä, mutta olen aina luullut omaavani erittäin hyvän itsetunnon. Vasta vuoden sisällä olen uskaltanut tunnustaa, ettei asia suinkaan ole niin. Toinen mahdollinen syy täydellisyyden tavoitteluun ryhtymiseen voisi löytyä ympäristön palautteesta ja sosiaalisesta paineesta. Aina kehuttiin, kun tunnollisena oppilaana toin ne kympit ja ysit kotiin. Kavereiden kanssa myös kilpailtiin numeroista. Mutta parasta oli nähdä opettajien ilosta loistavat silmät onnistuneen suorituksen jälkeen.

Niin. Sitä pitäisi kai tarkistaa omat motiivit. Nyt haluan opiskella omaksi ilokseni. Ja lomalla (kyllä, nyt se alkaa!) en aio edes avata oppikirjaa.

Minä hengitän tähti-ilmaa

Kahvinkeitin narisee ja naksuu

pannu täynnä haaleaa kahvia

Pienellä pöydällä kaksi reunoista halkeillutta kuppia ja pullavati.

Kuivia, varmaan eilisiä, ehkä viimeviikkoisia, en tiedä.

Takassa puoliksi palaneet puut sammuneet. Tuuli heittää ulko-ovea ja sade puskee sisään. Harmaata.
Laihan kissan silmät kiiluvat nurkasta.
          Sytytän kynttilän ja istuudun pöytään selailemaan vanhaa albumia. Pitkiä katseita ja onnellisia hymyjä. Revittyjä. Kuvia. Lämmitän kahvin lommoisessa kattilassa ja leikkaan palan kylmästä pullapitkosta. Verinen veitsi käy siihen vallan mainiosti, kun vähän huuhtaisee. 

Unohdus.

Haalea kahvi

kuivunut korvapuusti

leivänmurut likaisella pöydällä.

Haiseva tiskivuori ja kärpäset

puoliksi palaneet kynttilät

ja kovettunut steariini vahakangasliinalla.

Suljetut verhot

ja auki unohtunut ovi

kylmyyttään naksuva patteri

tyhjä jääkaappi

homeinen leipä

vanhentunut suklaalevy

ja hapantunut maito.

Kylmyys, kosteus ja hämärä

naarmuinen peili

ummehtunut pöly

sateisen savun tuoksu
ja kuun ohut valo.

Yksinäinen keinutuoli

pimeä kuvaruutu

umpijäinen pakastin

rikkinäinen radio
ja kaikuva hiljaisuus.

Harmaat maalaukset

pölyiset kuva-albumit

ruostuneet sakset

ja avattu spagettipussi 

Poltetut tulitikut

karrelle palaneet puut

ja hiiltynyt foliokasa takan perällä.

Reunasta halkeilleet kupit

ja pysähtynyt kaappikello.

Mökillä kesken pänttäyksen piti vähän kirjottaakin. Kuvaa loistavasti senhetkistä mielentilaani. Ja ei, en kuvaa omaa mökkiäni.

Tämä postaus muutenkin täynnä hajanaisia katkelmia, lähinnä kokosin kirjoittamiani ajatuksia yhteen, raakaversioita. Ei mitään harkittua tai loppuunvietyä, anteeksi. Ei, ei anteeksi, näin teen tällä kertaa. Sillä blogini on ajatusten kaatopaikka.

Koeviikkoturhautumista
Koulukirjoja, kirjoittamisoppaita, keskeneräinen romaani
kamera, tyhjiä lasikuppeja ja sulanutta jäätelöä
kyniä,
paljon tyhjiä kahvikuppeja
pussillinen syötyjä purkkia,
lehtiä, kalenteri, laskin
Monta keskenjäänyttä tekstiä,
the most difficult words- lappuja,
teen kohta yhtälön elämästäni
a+b=c-df

Seison kohta päälläni.

Jovain, mökillä olin. Neljä päivää. Yksin. Neljän seinän sisällä. Ei, oli minulla koirakin mukana. Se ei paljoa juttele. Se. Oli. Ihanaa. Äitiä melkein huolestutti jättää mut sinne yksin, pelkäsi mun mökkihöperöitymistä. Mutta just sitä mä kaipasin. Yksinäisyyttä. Hiljaisuutta. Lepoa.

Mökillä kaikki on erilaista. Tiet ja puut on ystäviä. Kun kävelee tai juoksee metsässä, sinne tekee mieli jäädä asumaan. Nukkumaan. Ja kaikki on ihanaa. Turvallista. Pehmeetä. Siksi pakenen sinne aina koeviikkoina, sitten ei pelota enää. Niin paljoa.

Valvon yksin pimeää
vanhassa nojatuolissa
sinistä liekkiä takassa
kun hiilet vielä hehkuvat tulipunaa
kynttilöiden armeija
flanelliyöpuku
peitto ja paksu romaani

Mielestäni kauneinta maailmassa on tähdet
kun istuu ulkona portailla
peitto ympärillään
(tähtien allahan on aina kylmä)
valot sammutetut
ei voi kuin tuijottaa pimeään
miten saisin paperille
kuvattua noiden hyisten planeettojen
ikuisen kauneuden

Tähdet ovat valoa
valkoista valoa
tähdet ovat kirkkaat, puhtaat
tähdet ovat aina samat,
ystäviä
loputtomia
eikä niitä voi laskea
Vielä etsin lempitähteni
ja seuraan sitä
kunnes se kutistuu
ja muuttuu kääpiöksi



Mökillä valvoin aina puoleenyöhön. Mikään ei ole mukavampaa kuin aloittaa vapaailta puusaunalla ja leffalla. Lopuniltaa sitä vaan tuijottaa sammuneeseen hiillokseen.

Syksyssä ihanaa
on tuijottaa hiljaista peltoa
sadonkorjuu takana
verkkaisesti muuttavia pilviä
ja lintuparvia
joilla yhteinen määränpää
kaukana Pohjolasta

Mutta minä viihdyn ruskan keskellä
hengittäen tähti-ilmaa

Onpa hyvä vain
istua ja kuunnella välillä
silmät kiinni
saunan terassilla
alasti
puukiuas paukkuu
ja jossain kaukana
ihminen tai kaksi
kommunikoi
kalliot kaikuvat jylhästi

JOKU MUUTEN MAINITSI joskus tekstieni surumielisyyden. Ohitin sen ensin olankohautuksella, mutta ajatus jäi kuitenkin mieleni pohjalle pitkäksi aikaa. Tekstini tosiaan ovat surumielisiä. Koska minäkin olen.

Surumielisyys on tukahdutettua itkua.

Olen kuin leskirouva 1800- luvulta, kulkee varjona seiniä pitkin. Öisin valvoo, päivät istuu ikkunassa. Hymy vaikea, ei ulotu silmiin asti. Niistä heijastuu pohjaton suru, joka ei ikinä tullut ulos.

MIETIN PITKÄÄN, MIKSEN ala jo toipua, kun tajusin, että mun sisällä on tämänkaltaista purkamatonta surua. Itkua. Joka ei ole päässyt ulos. Koska en halua. Itkeä. Vaikka aina, kun puhun omista ongelmistani, mua alkaa itkettää ihan jäätävän paljon. Ja mä häpeän sitä. Että silmät tulee punaseks ja nenä ja pohjaton räkävana ja miljoona nenäliinaa ja ei osaa sanoa edes yhtä lausetta ilman, että kyyneleet tirahtaa silmiin.

Toisin sanoen, se pitäisi purkaa pois. Puhua. Ja itkeä. Ehkä hankin jotain ulkopuolista apua, ehkä en, mutta pääasia on nyt, että se saadaan pois. Että voin olla taas se sama aurinkoinen Laura.

Ja sorisori, eilen löysin kynän, ja kuulin biisin, josta tuli mieleen viime kevättalvi. Ja eräs Henkilö.

Sama sininen kynä
melkein samanlainen
kuin sulla aina
jostain löysin sen
pitkästä aikaa
sama musiikki
tunkeutuu tajuntaan

Ja talvi
lumen hiljaisuus
puhumattomuus
yksin keskellä kinoksia
tuijottaa hiljaista tietä
yksin yöllä
istuu nojatuolissa
ja tärisee

Kostean mökin tuoksu
yritys saada märät puut palamaan
kylmät varpaat lattialaudoilla
koulukirjat
ja sisäinen pimeys
keskiyön tulikuuma sauna
kaivolle juoksin ilman kenkiä
alasti
hakemaan vettä sangoilla

ja kirosin elämää
kun sormet jäivät pumpun väliin


Tänään näin sinut taas
tukka kasvanut
fields of gold
halusit aina siitä pitkän
ilmeettömästi bussista
muiden jäljessä
tuijotin kaukaa ja pelkäsin katsettasi
ja petyin, kun ei kohdattu
ja sitten kadotin sinut
Taas.


Pimeä sali
loistavia laulajia
musiikki itkettää
sinä soitat upeasti



Mene hiiteen Sting.


E://Myöhemmin linkitetty mustavalkomaanantain lamppuhaasteeseen:) Muiden taideteoksia voi katsoa täältä: http://mustavalkomaanantai.blogspot.com/

Se oli kevät

ELÄMÄ ON TARINOIDEN keräilyä. Samoin haluaa lukiokin kirjoittaa oma kirjansa. Tätä ajattelen aina, kun yhteiskunta heittää kuraa niskaan. Äksät vilisevät silmissä, verbien taivutukset ilmestyvät uniin ja pakko saada kymppi. Ainakin voin aina kirjoittaa kaikesta.

HALUAN VAIN KIRJOITTAA, ja sitä olen tehnytkin. Haluan kirjoittaa tietokoneen näytön, värikkäät vihot, paperit, puunlehdet ja paidanhelman täyteen. Kirjoittaa maasta ja taivaasta, elämästä, kuolemasta, onnesta, surusta. Ajatuksia. Haaveiluja.

JA KUN HALUAISIN kirjoittaa koko ajan. Kokeilla taitojani, soveltaa oppimaani, kirjoittaa lakkaamatta, istua koko päivä koneella - unohtaa syödä, kunnes päätä särkee ja eiliset ruuantähteet vedetään seisten.  Haluaisin repiä uusia ajatuksia sanoiksi, imeä hienoja lauseita, kirjoittaa novelli, kirjoittaa blogia, päiväkirjaa, kirjoituspäiväkirjaa, luovankirjoittamisen itsenäisen kurssin tehtäviä, 100 sanaa- kirjan tehtäviä, uutta, uutta, kuka lukisi, miten saan tuotua paperille kaiken sisälläni olevan- kohta halkean, lisää kaakaota!

OLEN FIILISTELYN MESTARI, zombi päivisin, yöt kirjoitan ja haaveilen. Toivoton romantikko, unelmia, unelmia. Jokainen asia on kokemus, innostun taatusti.

Kirjan sivut eivät ole visuaalisesti kauniita

eivät munkaan blogitekstini

silti joskus on pakko julkaista

huokauksia muistoista

ja juoda kuumaa kaakaota keskellä yötä

Viime kevät

ja auringon valkoiset säteet heittäytyvät laiskasti olkkarin lattialle

ulkona lumi on kirkasta

ja minä makaan sohvalla

Viimeinkin saan levätä.

Pehmeä poski sulla

ja kurittomaksi kasvanut vaalea tukka

käsi haluaisi ojentua

ja koskettaa niskaa

Keskittynyt ilme

ja virheetön kitarasoolo

ihan itkettää

eikä sun vakavat kasvot

paljastaneet usein hymyä

lähelle sai tulla vain harvat

jostain syystä olin yksi

Sun karheaa ääntä

ikävä

meripihkan värisiä silmiä

pitkiä sormia

syvää tuoksua

ja ujoa hymyä

ikävä

Miksi emme edes hyvästelleet?

Kevätjuhlat

mulla mekko ja kiharat

vain pitkä, vakava katse jäi

Ja sä lähdit

nyt tyhjät käytävät

kun sun hiljaisuutes ei enää täytä niitä

Onko se toinen koulu

muka parempi

Ja sä kuuntelit vaan Metallicaa

ja jotain, jonka nimeä en muista

mutta tykkäsit myös mun lemppareista

Ja sä olit yksinäinen kitaristi

vailla kotia

syvällä sisältä

Yritin kai tehdä susta ehjää

kesyttää tiikeriä

tarjota sulle jotain,

kodin

mutta sitä tyhjyyttä ei voi kukaan ihminen täyttää

Mä tykkäsin susta

vaikka sä kannatitkin Jokereita

ja suutuit mulle

ja olit hankala

mä tykkäsin silti

Ja sä tykkäsit musta

vaikka mä aina kiukuttelin

ja olin hankala

ja hämmensin sut

ymmärsin asiat tahallani väärin

ja vaikka Hifki voitti

sä tykkäsit silti

Se oli kevät

sä olit aurinko,

musta aurinko

ja mä valkoinen

ihan erilaiset

kurotettiin eri suuntiin

Nyt sä olet vaihtanut

bändipaidat

valkoiseen kauluspaitaan

Kuhertele itse

MÄ LUOVUTAN. Laiha tyttö vieressä kiristää vauhtia. En päästä sitä menemään ohi. Hampaat irvessä juoksen kovempaa.

          Nyt mä luovutan. Tyttö vilkuilee välillä mun suuntaan. Muut tulevat kaukana perässä. Mun on pakko juosta kovaa, olenhan mä aina ennenkin juossut. Ollut hyvä.

          Neljännen kierroksen jälkeen meinaan oikeasti lopettaa. En jaksa, en pysty. Eikä mun tarvitsis edes juosta tätä hiton coopperia, Samihan antoi jo luvan olla juoksematta. Mutta jos testataan vaan mun tänhetkinen kunto, ajattelin, ja päätinkin juosta. Nyt jo kadun.

TAAS PELKÄÄN OLLA huono. Eli tulla vasta toiseksi. Olla coopperissa huonompi kuin ennen tarkoittaa sitä, että on huono. On huono juoksemisessa, on huono urheilussa, on huono koulussa, on huono kaikessa. On huono ihmisenä.

MÄ SEISON LAVALLA, langaton mikki poskella. Janne nauraa, vaikka se näyttää itse yhtä tyhmältä. Hihitän mikkiin, hermostunut ääni kaikuu juhlasalissa. Laula siihen, opettaja sanoo. Pakokauhu. En halua. Laulaa. Koko luokan kuullen. En saa edes mikkiä pois suun edestä silloin kun haluan. Minun täytyy laulaa, ja mikki pysyy poskella.

          Pidän Jannesta kiinni. Yritän näyttää rakastuneelta. Halailkaa. Tai kuherrelkaa, niin kuin opettaja sanoo. Kuhertele itse, tekisi mieleni sanoa. Taas kaikki vain tuijottaa kahta hämmentynyttä vapaaehtoista keskellä lavaa.

OLLA HUONOMPI USKALTAMAAN laulaa tarkoittaa samaa, kuin olla huono laulamaan. Kun ei enää uskalla heittäytyä ja näytellä, on huono näyttelemään. On huonompi kuin ennen. On huono. Ihmisenä.

Haluan luovuttaa. Laulamisessa. Juoksemisessa. Soittamisessa. Näyttelemisessä. Matikassa. Opiskelussa. Ihmissuhteissa.

Koska jos luovuttaa, ei voi epäonnistua.

Miksi. Häpeän?

ANNAN LAIHANTYTÖN MENNÄ ohi. Hidastan vauhtia, kunnes se on minulle sopivampi. Ja alan ajatella järjellä. 

Enkä luovutakaan. Jos elämässä pelkää epäonnistumisia, saa aina olla luovuttamassa. Ja jos ei yritä, ei voi edes onnistua.

BUSSISSA MÄ TUIJOTAN mun jalkaani. Lenkkarin pohja punainen, se tuli urheilukentästä. Ja mä tajuan, että mä olen mun ruumiissani, mä kuljetan sitä kaikkialle, niin kuin niitä kenkiäkin. Ja kuten niihin kenkiin, samoin muhun itseeni jää jäljet kaikesta, mitä mä teen. Siksi kai pitäisikin jotenkin.. sopeutua, tehdä sovinto. Itseni kanssa. Että se jälki olisi kaunista.

Viimeinen ilta

KIRPEÄ ILMA NIPISTI nenääni ja aurinko lämmitti selkää. Hihoista pilkottavat sormet kohmeisina kysyin itseltäni. Eletäänkö nyt syyskuuta?
Se tarkoittaa sitten sitä, että on syksy.

Aika jättää kesä taakseen.

Nyt muistelen, ehkä viimeisen kerran, viime kesää ja sitä, mikä sai mut tuntemaan näin
sillon joskus. / Fifteenin-leirin tunnelmat, kaivoin ne päästäni uudestaan.

Viimeinen ilta. 

sanoit juostaanko kilpaa

illasta kostealla niityllä

kuraa roiskui valkoiselle hameelleni

joka oli kevyt ja melkein lensi

Soitit Coldplayn Scientistiä 

ja manasit, kun et osannut

introa pidemmälle

Kaikki yhteiset illat

merkitsevät katseet hämärässä

kun muut olivat lähteneet

pitkät halaukset

ja katsoit silmiini

kuulostaa kliseiseltä, mutta melkein hukuin

Ja sitten olit sä

kuuntelit mun juttuja

ja rakastit

autoit mua 

vaikka sua sattui

ehkä lujempaa kuin tiedän

Juoksit mun perään 

kun kukaan muu ei tullut

istuit mun vieressä

laiturilla

kokeiltiin kelluuko kengät

aurinko laski vastarannan juhlijoiden niskaan

onneksi kaukana

Ja se viimeinen ilta

käveltiin ympäri juhlakenttää

kierreltiin tolppia

ja tasapainoteltiin penkeillä

sun askel oli hidas ja mun lyhyt

en uskaltanut katsoa sua silmiin

kun puhuit vakavasti

etkä hymyillyt niinkuin ennen

Kyllä mä välitän, en vaan voi

sanoit

ja mä ehkä ymmärsin

Onko täällä ketään, joka koskaan voisi

halusin huutaa

maailmalle

Nytkin, aikaa myöhemmin

tähdet ehkä kuuntelee

niitä on niin paljon

kirkkaita

maailma pyörii

kun katsoo ylös tarpeeksi kauan

ne tähdet on kuin lamppuja

pieniä valoja, joita laitetaan kattoihin

Miksei tähtiä saa alas?

Ja sitten oli viimeinen ilta

kun oltiin juostu sen niityn poikki

ja kaikki oli selvää

ja mahdollisimman epäselvää

mä tulin sun luokse

ja sä käskit mut pois

säkin olit surullinen

en vaan tiedä syytä

Ja kohta sä etsit mut

ja mä kätkin mun kasvoni sun rintaa vasten

hautasin pään

ja itkin

niin, että koko ruumis tärisi

ja pelkäsin, että sotken sun paidan

Eikä mulla ollut aavistustakaan

että silläkin hetkellä

sua sattu kovempaa

Miks meillä on onnettomat rakkaudet, mietittiin 

hiljaa istuttiin terassilla

ja katseltiin kuuta

Me ollaan päämäärättömiä sieluja

halutaan kaikki

muttei koskaan saada mitään

Ehkä ollaan liian taiteilijoita, hymyilin

omissa pikku haavemaailmoissamme

tunteet heittelee laidasta laitaan

Ja sitten oli se viimeinen ilta

kun mä istuin kippurassa lattialla

pianon vieressä

joka soi niin kauniisti

ja pidättelin kyyneleitä

kunnes en enää voinut

Ja sitten oli viimeinen ilta

ja sä saatoit mut perille

sanoit koita nukkua

enkä mä voinut

ennen kuin olin kirjoittanut

kaiken

tuskan paperille

tai ainakin osan

käsi vapisten tekstasin sinulle

älä muistele mua pahalla

älä ollenkaan

ja kyyneleet huuhtoivat kirjaimet pois

Aamulla en voinut katsoa sua

olisin muuten itkenyt

ja loppujuhlassa

komeampana kuin koskaan

seisoskelit rennosti

sydän vääntyi väkisinkin

käänsin katseeni pois

Ja kahvin ja ylimakean jälkiruoan jälkeen

halusit halata

odotit vuoroas 

itkuisten ihmisten takana

ja katsoit mua silmiin

niin pitkään

ja halasit

toisen ikuisuuden

Nämä eivät olleet hyvästit

Haluan vain unohtaa.

Ja sitten olit sä

joka halasit

kymmenen kertaa

pidä itsestäs huolta

ja soitit rakastan sua.

Olen yhtä ihminen

MONTA PÄIVÄÄ SUJUNUT hyvin. Monta iloista päivää, ateriat ajallaan, osaan olla tarkka. Jokaisesta ruokaympyrän lohkosta jotain. Tykkään enemmän ruotsalaisesta. Suomalaisessa ruokaympyrässä ruoka-aineet on jaettu kuuteen eri osaan. Monia osia on siis yhdistelty, ruotsalaisessa ruokaympyrässä taas kaikki lohkot ovat yhtä suuria ja jokaisesta pitää ottaa jotain. Jos käyttäisin sitä suomalaista, saattaisin ajatella, että koska otin tätä, en tarvitse enää tuota - nehän ovat samassa lohkossa. Siispä suosin ruotsalaista.

MONTA PÄIVÄÄ SUJUI hyvin. Säännöllistä syömistä, iloa. Rakensin lautaseni huolellisesti ja nautin ruokailuhetkistä. Kerran erehdyin tarttumaan toiseen kirjaan - Olet mitä syöt. Se oli virhe. Vältä piilosokeria. Tavallisessa jugurtissa on sitä. Vältä rasvaa. Vältä sitä ja tätä. Syö paljon kasviksia, niin maha täyttyy. Menin paniikkiin. Eikö siinä toisessa oppaassa juuri kehotettu syömään kaikkea, jättää kielletyt- lista pois ja syödä kunnes on kylläinen? Ahdisti, juuri, kun olin oppinut jotain, joku toinen tuli ja musersi kaiken.

SE KIRJA OLIKIN vissiin tarkoitettu keski-ikäsille, toisen tyypin diabetekseen sairastumisriskin alla oleville henkilöille.

MÄ KAHMAISEN MAASTA lunta kouraani, se on ensilumi – pitkän koulutaipaleeni ensimmäinen lumipallo. Puristelen palloa tiukaksi pienessä nyrkissäni. Sitä ei sitten saa heittää, Sanni sanoo. Ainiin, muistan, ja tiputan pallon pois kädestäni. 

Ja heitin pallon melkein Sannin silmään, sen uskoi myös opettaja, joka antoi jälki-istuntoa.

KOKO VIISITOISTAMINUUTTISEN MIETIN kuumeisesti keinoa. Keinoa välttää rangaistus, keinoa välttää kertomasta vanhemmille. Jos jotakin pelkäsin opettajien lisäksi, niin vanhempia. Siis auktoriteetteja. En voinut kuvitellakaan, mitä kertomisesta olisi seurannut. Aina piti olla kiltti, minusta tuntui. Väärensin isäni nimikirjoituksen.

KYLLÄ SE MEIDÄN Laura on etevä, aina kehuttiin. Todistuksia esiteltiin juhlamekoissa kevätjuhlien ja joulujuhlien jälkeen, todistuksia ja välitodistuksia ja aineita kirjoitusvihkoista, ja niitä ihasteltiin ja olin tyytyväinen. Koska pingotin. On totta, että olen aina oppinut nopeasti, ja muutenkin ollut ”hyvä” koulussa. Valitettavasti siihen liittyi myös se ikävä seikka, että mun piti olla hyvä koulussa. Mun piti tehdä kauan läksyjä ja lukea monta tuntia kokeisiin. Mutta mä sain hyväksyntää.

POLKKATUKKA, NIKOTTAVA ITKU ja punertuneet silmät. Laura, viis vee. Ehkä näiltä ajoilta lähti mun häpeäntunteet.

YKS PÄIVÄ MÄ ahdistuin, tuntui, että kaikki vaatteet puristi ja olo oli liian suuri. Mä aloin katua jo parantumista. Mä juttelin mutsin kanssa yhteen asti yöllä. Itkettiin ja mä kerroin sille, että mä häpeän. Mä piilotan sen mun sisäisen tytön, sen viisivuotiaan Lauran, mä hakkaan sitä, mä pahoinpitelen sitä, mä en anna sen näyttää todellisia tunteitaan, mä en anna sille ruokaa, mä satutan sitä. Mun sisällä nimittäin on vielä se sama ihminen, joka oli 12 vuotta sitten. Ja mä häpeän, se on jotain, jotain mä häpeän. 

HÄPEÄN OLLA HEIKKO. Viime aikoina mä olen hävennyt hiipuneita voimiani, häpesin ainaista väsymystä ja innottomuutta. Mihin se ilo on kadonnut, mihin se loiste sun silmistä, ihmiset ajattelee. Se ei ole se sama energinen ja inspiroiva Laura enää. En olekaan, halusin itkeä. Oli pakko selitellä, joka suuntaan kertoa syitä, ettei kukaan vaan olisi pitänyt minua.. niin, minä? Mitä muut olisivat ajatelleet, jos olisinkin ollut väsynyt ja veltto ”ilman syytä”? Olisiko minut hyljätty, pelkäsinkö sitä, vai kenties suosion menettämistä? En olisikaan enää se sama Laura, josta kaikki tykkää.

MÄ HÄPESIN MYÖS silloin, kun mä kerroin ihmisille mun anoreksiasta. Mä häpesin, koska mä olin ”epäonnistunut” jopa anorektikkona! Mä en ollut semmonen laiha, mä en päässyt sairaalaan. Nyt kaikki varmaan ajattelee, että eihän toi edes ole laiha. Tolla ei ole oikeutta sanoa, että sillä on anoreksia, jos se ei edes ole laiha, ne varmaan ajattelee. Mä häpesin jälleen itseäni. Ikään kuin mulla ei olisi edes oikeutta elää.

MUTTA KYLLÄ MULLA on. Oikeus. Elää. Koska mä olen yhtä arvokas kuin kaikki muutkin, yhtä arvokas teinpä mä jotain suurta tai en. Yhtä arvokas pärjäsinpä mä koulussa tai en. Yhtä ihana lihavana tai laihana. Yhtä ihminen.

Kuvissa rakkaita ihmisiä.


Ps. Mietin ulkoasun muutosta, toi uus banneri saa olla tossa hetken.

Löysin syksyn

ME ISTUTAAN PIMEÄSSÄ, ja kukaan ei sano mitään. Tuijotetaan tuikkujen liekkejä, pieniä, lepattavia. Tv-tasolla pitkä rivi, ja olkkarin pöydälläkin kaksi isompaa, se sydämen mallinen on jo melkein sammunut. Kynttilät on niin hiljaisia, se valo on hiljaista valoa. Valkoista, keltaista. Pöydällä tyhjät smoothielasit ja muffinssipapereita. 

ME MAATAAN SOHVILLA, nojatuoleissa, ja mä olen pienessä kippurassa. On niin hyvä vaan olla. Kello lyö yhtä ja me ollaan hiljaa. Ne liekitkään ei puhu, se valohan oli hiljaista. 

MÄ KERRON KUINKA mulla on samanlainen olo, kun joskus pienenä mökillä, ollaan kolmistaan minä ja sisko ja iskä, äiti on kotona kun se on duunissa. On aika myöhä ja talvi, me kömmitään isoon sänkyyn siskon kanssa, mahat täynnä ja tyytyväisiä. Vaimea valo tunkeutuu piemään kammariin ohuen verhon läpi, kun iskä katsoo Uutisvuotoa, ja alkutunnari soi. Sillon mä tunnen olevani niin turvassa. Kuin kehdossa, siellä pesässä, sisko vieressä ja iskä ihan lähellä. Mä sanon siskolle pari sanaa ja nukahdan heti.

NYT MÄ TOSIAAN olen yrittänyt, mä huolehdin itsestäni ja nautin ruoasta. Jo aamusta asti, mä söin, mä söin hyvin, pureskelin huolellisesti kaiken, pitkään. Kunnes maha oli täynnä. Mä olin niin onnellinen. Mun maha on täynnä! Ei syyllisyyttä. Mä melkein lensin, askelet kevyet, kun riensin kauppaan koiran kanssa. Ilma niin raikas, ihana, syksy.

VIIME AIKOINA SYKSY on merkinnyt mulle kaikkea pahaa. Mä näin syksyn niinkuin harmaan pumpulin, likaisen, käytetyn vanulapun. Vettyneen. Mä elin siinä vanussa. Kun mä katsoin eteeni, mä näin toivottomuutta, kun mä katsoin taakseni, mä näin harmaata. Läskiä. Epätäydellisyyttä. Mutta kun mä katsoin eteeni, mä näin sitä ihan samaa. Ikuista suorittamista.

JA KUN MÄ annoin tuulen virrata mun kehoni läpi, mä tajusin, mitä syksy oikeasti on. Se on kauneutta, tippuneita lehtiä, haikeutta, viileää ilmaa, unta ja virkeyttä, tanssia, iloa, tuulta, vapautta, ja hyvää oloa. Jos mä vaan annan luvan, ja hellitän.

ME JUOSTIIN SATEESSA, ystävälläni liian pienet kumpparit. Me kaivettiin perunoita maasta, ja hihkuttiin kun saatiin yksi todella iso. Me tehtiin salaattia, me muussattiin ne perunat, me paistettiin lihapullia, me leivottiin pätkismuffinsseja. Ja mä söin, mä söin mahan täyteen.

JA MÄ OLIN niin onnellinen. Ja, kuten Julia Robertskin sanoi Eat pray lovessa: I don't need to love you to prove that I love myself! Niin, meillä on lupa rakastaa itseämme. Ei, se on velvollisuus.

Kuvissa osa rakkaita ystäviäni.

Symboloiko banaani elämää?

MÄ TUIJOTAN BANAANIA mun edessäni. Mä olin piilottanut sen kuivakaappiin, ettei kukaan ottaisi sitä. Olin päättänyt syödä tänään banaanin, ja kun sisko oli syönyt jo kaksi, piti toi viimenen yksilö piilottaa. Varmuuden vuoksi.

SE BANAANI OLI ihan keltainen ja vielä tosi tuore. Sen vois melkein haistaa, sen tuoreuden siis, se hedelmä ei ollut ollut vielä kauaakaan tässä maailmassa. Ei ainakaan meidän keittiössä. Inhoon muuten sellaisia mustapilkullisia banaaneja.

SE BANAANI SYMBOLOI mulle jotain. Ensinnäkin, olin lainannut kirjastosta pari anoreksiaa käsittelevää kirjaa. Ihan sairaan hyviä muuten molemmat, kyselkää jos kiinnostaa. Anyways, olen oppinut mm. niiden kirjojen avulla ymmärtämään itseäni paljon enemmän. Mun käyttäytyminen on ”normaalia”, jos on tällanen sairaus, tai ongelma, miten sitä nyt haluaa nimittää. Olen tajunnut, että ihminen todellakin tarvitsee energiaa, niin hassulta kuin se ehkä kuulostaakin. Ei ole ihme, kun en ole jaksanutkaan mitään. Kaikki energia, mitä olen itselleni sallinut, on mennyt peruselintoimintojen, niiden kaikkein tärkeimpien, hoitamiseen.

TOINEN JUTTU, JONKA mä olen käsittänyt, on että ihminen tarvitsee ihan kaikkia osia ruokaympyrästä elääkseen, ihan kaikkia ravintoaineita. Ja suurin osa aineista ei toimi ilman toisten aineiden tukea. Se on hassua. Mä olen elänyt vuosia vältellen esimerkiksi rasvaa ihan viimeiseen asti. Mitä vähemmän rasvaa, sitä parempi. Sitähän mainokset meille tässä perfektionistisessa yhteiskunnassamme suoltaa koko ajan, eikö vaan? Syökää vain tätä tai tätä, näillä laihtuu. Kauppa käy, kun ihmiset on tyytymättömiä itseensä. Oikeasti keho tarvitsee kaikkea, ja jos jotain puuttuu, se ei voi kunnolla käyttää sitäkään hyvää, mitä on jo saanut.

SE BANAANI OLI ylimääränen. Ikään kuin turha tekijä mun tarkasti suunnitellussa ja kontrolloidussa ruokavaliossa. Ylimääräistä oli jok’ikinen välipala, mikä meni kurkusta alas. Ylimäärästä ja turhaa oli ”liian iso” leipäpala, liian suuri kupillinen jugurttia. Liikaa oli edes yksi ylimääräinen elintarvike, yksi hedelmä. Se banaani oli vapaus.

MÄ OLIN PÄÄTTÄNYT alkaa syödä enemmän, päättänyt alkaa huolehtia itsestäni. Yks tosi tärkeä asia, minkä mä opin siitä kirjasta, oli se, että keho osaa aivan itse säädellä itseään. Se tietää milloin se tarvitsee jotain, se osaa ilmoittaa siitä (siksi mun aivoissani ei liikkunutkaan muuta kuin ruokaa), ja mikä parasta, se kertoo kyllä sitten, kun on saanut tarpeekseen. Ts. ylensyönnin vaaraa ei periaatteessa edes ole.

MUN ANOREKSIANI EI paljoa ole ulospäin näkynyt, mielestäni näytän varsin terveeltä, mutta oloon muuten se on vaikuttanut todella negatiivisella tavalla. Mä todellakin haluan toipua, kun vaan miettiikin eteenpäin elämää ja kuvittelee sen jatkuvan samalla kaavalla kuin tähän asti ..ei edes näe mitään elämää.

TAKAISIN SIIHEN BANAANIIN. Mä olin muuten päättänyt syödä tänään tosi hyvin. Ja niin söinkin, mutta sitten iltapäivällä.. mä tulin kotiin jo puoli kahden maissa, ja teki oikeesti mieli jo syödä.  Sitten söinkin kolmen aikaan. Päivällistä. Koska en halunnut syödä välipalaa, vaikka olin päättänyt syödä enemmän. Taisin ahdistua ”liiasta” syömisestäni, enkä syönyt taaskaan tarpeeksi. Jälkeenpäin tuli sairas nälkä, ja piti hakea se banaani.

Ahdisti aina vaan, nälkä jäi. Söin paahtoleivän, ja jugurttia. Ja jotain muutakin. Söin jopa suklaakeksin. Onneksi luin taas kirjaa, ja tajusin, että pitää syödä sekä säännöllisesti, että tarpeeksi. Ja monipuolisesti. Ja keho ilmoittaa nälästään niin kauan, kun sillä on puutostila menossa. Tuudittaudun nyt siihen. Huomenna tulee muuten kavereita, kun on Pirkan maailmanlaajuinen syödään yhdessä- kampanja. Me tehdään paljon hyvää ruokaa ja vietetään aikaa yhdessä. Eikä suupaloja lasketa.

Musta on muuten ihana ajatus antaa mun keholleni sitä mitä se haluaa, kun olen alkanut oppia, että silläkin on oikeasti oma tahto. Hassua. Mua hymyilyttää. Luulenpa, että pikkuvarvas kaipaa tänään vähän sipsejä.

Mustavalkotiistai

Mustavalkomaanantain haaste nro 82, omakuva. 

Kun luomisvimma yllättää, estot pois

TOISINAAN MIELENI VALTAA mahdoton luomisen vimma, silloin on vain pakko kirjoittaa. Tuntuu, kuin sormiani oikeasti polttelisi ja kihelmöisi, nyt keksin, se tuntuu siltä, kun yrittää venyttää, ja vaan sattuu, mutta pitää jatkaa. Siltä tuntuu, kun täytyy kirjoittaa, sormia kihelmöi olkapäistä alkaen ja sitten on pakko laittaa sormet näppäimistöle ja-- aah.. 

       
OLEN MYÖS MIETTINYT blogiani. Alun perin aloin kirjoittaa sitä kirjoittamisen takia, vähitellen sille on muodostunut teema. Taidan kuitenkin ottaa teemakseni takaisin kirjoittamisen, mihin muuten laittaisin luomisvimmani tuotokset? Ajattelin ensin Facebookin muistiinpanoja. Ei, edes minä en pysty kohtelemaan tuotoksiani niin huonosti. Ne ansaitsevat tulla nähdyksi, olivatpa ne kuinka rupisia tahansa. Ja jonain päivänä haluan ehkä kirjoittaa yhden sanan. No ei sentään, (kauhistuisitte, jos lukisitte erästä löytämääni loistavaa blogia, (Big Sur ja Surreal) jonka kirjoittaja julkaisee oikeasti joskus vain yhden sanan, hehheh sanokaa mitä sanotte, mutta mielestäni aivan mahtavaa luettavaa!) Pointti tässä kuitenkin on se, että alan julkaista blogissani milloin mitäkin, lähinnä ehkä sanataidetta, toki fiiliksiäni ja tuntemuksiani, mutta en enää saman kaavan mukaan. Jos jonain päivänä haluan julkaista yhden valokuvan, sitten julkaisen, enkä mieti sen enempää blogin "imagon" kärsimistä. Jonain päivänä tulee pelkkää tekstiä, toisena vain scheissea, mutta that's life. I've gotta do what I've gotta do.So, from now on, I'll write about everything, anytime I want to, and In any language I want to. Hei, täähän on vapauttavaa! Mutta siis, pitemmittä puheitta, jätän teidät kauhistelemaan luomisenvimmani (tummuneita) hedelmiä. Päätin kirjoittaa teille kirjoittamisesta.

KAIKISTA KIINNOSTAVINTA ON kirjoittaa. Se tunne, se tunne, kun viimein saat kiinni aiheesta, sormet lentävät näppäimistöllä ja pää on utuinen. Et ajattele, ainakaan rationaalisesti, et järjellä, alitajuntasi virtaa vapaasti ja ohjaa käsiä. Jossain vaiheessa on pakko ravistella hieman särkeviä ranteita, noin, nyt voi taas jatkaa. Kirjoittaminen on autuasta, siinä pääsee jonkinlaiseen toiseen olotilaan, tilaan, jossa ei olla, mutta kuitenkin ollaan, enemmän kuin normaalisti. Kirjoittaessa tulee tunne kuin voisit tehdä mitä vaan. Vain taivas on rajana. (Sama tunne minulle tuli lapsena, kun keinuin, ja jalat tavoittelivat sinistä taivasta. Jos hyppäisin, lentäisin maailman ääriin. Sitä en kuitenkaan uskaltanut tehdä.)

VAIKEINTA KIRJOITTAMISESSA ON sen aloittaminen. En ikinä tiedä, mitä pitäisi kirjoittaa, ja miten. Aloittaminen venyy ja venyy, kunnes toisinaan tulee vain pakottava tarve kirjoittaa jostakin, ihan mistä vaan. Katso sana sieltä ja toinen täältä, noin, siinä on aihe. Mitä näet edessäsi pöydällä? Tyhjä kahvimuki, kirjoja, lappuja ja kyniä. Onko jossain tekstiä? Googletan kahvikuppi. Etsin lauseen, joka ei ala samalla sanalla. ”Jos pidät hauskoista kahvikupeista..” Alkaa joku linkki. Tästä voisi periaatteessa alkaa kirjoittaa, pitää vaan poistaa kahvikuppi lauseen lopusta.

VAIKEAA ON MYÖS työstämisvaihe, kun omat negatiiviset ajatukset tuomitsevat jokaisen lennokkaan idean. Ei, pois, liian huono. Ei tämä käy. Eieieiei. Roskaa. Tässä! .. Tai ei sittenkään. Kyllästyttävää, tiedän. Siksi pitääkin harrastaa vapaata kirjoittamista. Vapaata kirjoittamista voi harrastaa juuri tuolla edellä mainitsemallani tavalla, jatkaa lausetta aivan päättömällä tavalla (tärkeintä on ajatusvirran muuttaminen sanalliseksi huolimatta siitä kuinka tyhmältä se ehkä kuulostaa) kunnes edessä on valmis? teksti.

TOINEN TAPA ON asettaa ajastin soimaan vaikkapa kymmenen minuutin kuluttua, ja alkaa kirjoittaa mitä  päähän tulee. Koko ajan vaan kirjoittaa. Suosittelen näiden kahden tavan yhdistämistä.

          Jotkut tykkäävät myös kirjoittaa aamusivuja, eli töhertää heti herättyään tietyn määrän tekstiä (esimerkiksi kolme sivua, vaikkakin henkilökohtaisesti illantorkkuna kauhistun tehtävän vaativuutta ja suosittelen mieluummin vaikkapa aikarajaa puhumattakaan koko toiminnon suorittamatta jättämisestä), jälleen ajatusvirtaa.

VOIT KOKEILLA MYÖS seuraavanlaista taktiikkaa: Valitse yksi sana, ihan mikä vaan. Vaikka se, mikä tulee ensimmäisenä mieleesi. Tai toisena. Kirjoita sitten (mahdollisimman kattavasti) mitä mieleesi tulee kyseisestä sanasta.

          Toinen edellisen kaltainen mielenkiintoinen harjoitus on kirjoittaa kaksi minuuttia siitä, millainen olet mielestäsi—(ja tähän kohtaan lisäät jonkin toiminnon, asenteen tai taidon). Esimerkki: Millainen olet mielestäsi kirjoittajana. Sitten selität ummet ja lammet (aikaa siis kaksi minuuttia) siitä, kuinka haluaisit osata ja tässä sitä yrität, vaan aika ei taida riittääkään, mutta silti pitäisi saada aikaan järkevä teksti moninaisine osineen.. Vaan ei, tämäkin on harjoitus! Nimenomaan luovan kirjoittamisen harjoitus.

Kirjoitelkaas, lapsukaiset.

Ps. Kirjoitin tänään aikaisemmin niin järkevän feikkiartikkelin maahanmuuttajista, etten taida julkaista sitä missään. Todellakaan.

Pps. Muokkasin myös fonttia. En itsekään tiedä vielä, mitä mieltä olen.