Herää, Ruusunen

Mun mieli on mustan usvan takana, verkossa, pimeys.
Ei saa rauhaa, ei, opettaja käski opetella hengittämään.

Mä sain silmälasit. Ette ehkä arvaakaan kuinka kovasti se meinaa heitellä mun itsetuntoani.
Lasit. Rumaa.

Kukaan ei tykkää lasipäisistä ihmisistä. Kukaan silmälasit omistava ei saa ikinä miestä.
Niin mä ainakin ajattelin.

Mun ulkonäköni muuttui, samoin identiteetti. Pitää kai rakentaa se uudestaan.

VÄLILLÄ MÄ MIETIN, jos olisinkin joku muu. En Laura. En se tyttö, jonka kaikki tuntee. Kuka edes on Laura? Kaikilla on oma käsityksensä musta. Toisinaan omani poikkeaa muiden mielipiteistä aika rajustikin, nimen omaan negatiiviseen suuntaan. Miksi on niin helppoa uskoa haukkumista ja vähättelyä? Miksi on niin vaikea ottaa vastaan kehuja ja kiitosta?

TAJUSIN KUITENKIN, ETTEI mun identiteettini ja ihmisarvoni saa olla kiinni muiden mielipiteistä, olipa ne sitten positiivisia tai negatiivisia. Riittämättömyyden tunne saa halajamaan kiitosta kiitoksen perään, eikä ikinä saa tarpeekseen, ei ikinä. Mun identiteettini pitää perustua siihen mitä mä olen, oikeasti. Siis siihen keneksi mut on tarkoitettu.

ITSENSÄ VIHAAMINEN JA mollaaminen satuttaa enemmän kuin muiden sanat. Loukkaantuu verisesti kun toinen sanoo pahasti, itse sanoo kuitenkin vielä pahemmin. Hampaita kiristellen sähisee suuttuneita sanoja, veri maistuu suussa.

MUN PITI PYYTÄÄ anteeksi laseiltani. Olin haukkunut ne mielessäni. Ja ääneen. Ja Facebookissa. Ja täälläkin. Oikeasti en vihannut lasejani, vihasin itseäni. Itkettävän väärin tehty. Pyydän heti anteeksi. Se on vaikeaa. Särkyminen pelottaa, onhan helpompi olla kova.

EI OLE NIIN helppoa olla iloinen. Ei ole niin helppoa rakastaa muita. Ei ole niin helppoa rakastaa itseään.

Jos ei ensin hyväksy.