Anteeksi, iskä

HYRISYTÄN MOOTTORIA NIIN hiljaa kuin kykenen. Ryömin risteykseen, ja vilkutan vasemmalle.
 –Ainakaan mä en kuse tätä kohtaa, kun seuraan tosi näkyvästi kevyttä liikennettä, ajattelen keskittyneesti. Ei tule oikealta ketään, eikä vasemmalta. Auto matelee risteykseen. Yhtäkkiä jarru menee pohjaan, eikä sen painaja ole minä, ja tiedän että homma oli siinä. – Stop- merkkiä ei saa ohittaa, kivahtaa inssivalvoja jalka polkimella. 

KIVAT JUU. SINNE meni se yritys. Joudun ajamaan vielä takaisin katsastuskonttorille. Matka menee kuin unessa, silmät ovat täynnä sumua enkä näe eteeni. Mekaanisesti saan jotenkin autoni parkkipaikalle, sammutan auton lakonisin liikkein. Inssi alkaa heti saarnata oikeanlaisista ajotavoista, tai en oikeastaan tiedä mitä se puhui. Suojatien se mainitsi.
Toi ei ole totta, mun tekee mieli huutaa. Epäreilua. En ole ikinä ajaessani tehnyt yhtä tyhmää virhettä.

Mä osaan ajaa. Verisuoni katkeaa kohta päästä. Se nainen on saarnannut jo varmaan vartin. Lopulta se kysyy mitä mun täytyy ens kerralla tehdä toisin. Käännän pään pois, enkä pysty enää vastaamaan. 

Vitsi kun sen piti nähdä mun itkevän.

EN KERRO KUINKA naurettavasti käyttäydyin sen virkailijan lähdettyä. Paljastetaan kuitenkin nyt sen verran, että joku voisi ihmetellä, miten näin pienen tytön suusta voi tulla niin rumia sanoja. Iskä parka joutui kuuntelemaan mun huutamista. Jätin sen parkkipaikalle yksin, itse menin metsään potkimaan puita.

MIETIN MIKSI REAGOIN tilanteeseen, niin kuin reagoin. Olin kuullut tuhannet kerrat sanottavan, kuinka kotiopetusoppilaita päästettiin tiukemmin läpi, että oli enemmänkin sääntö kuin poikkeus, ettei pääsisi ekalla yrityksellä läpi. Silti mä petyin. Koska mä ihan oikeasti osasin ajaa. Olin harjoitellutkin ihan sikana. Vitsit. En kuitenkaan meinaa ymmärtää, miksi mulla kesti niin kauan päästä yli.                                                            

KAI SE KERTOO siitä samasta ongelmasta, mikä mulla yleensäkin on. Kun on aina pakko olla niin täydellinen. Koeviikoista ahdistun niin, että monen viikon ajan sattuu mahaan enkä nuku. Ja kai musta tuntui, että mä petin mun iskän jotenkin.

MÄ EN TIEDÄ miksi, mutta mulla on jo pikkutytöstä asti ollut jonkinlainen taipumus yrittää tehdä iskään vaikutus. Saada se tyytyväiseksi, ylpeäksi musta. Olla isin tyttö.

Muistan kerran seitsemänvuotiaana pikkulikkana, kun eräänäkin iltana haalin leipiä niin monta kun jaksoin, senkin jälkeen, kun muut olivat lähteneet iltapalapöydästä. Halusin syödä seitsemän. Pari isoa, loput oli sellaisia korppuja. Mutta seitsemän niitä tuli. Muistan kun menin heti olkkariin kertomaan iskälle. Että mä jaksoin niin paljon.
Hyväksytkö mut nyt.

Jalkapalloa harrastin kanssa vuoden. Ensin ihan huvikseni, sitten en halunnut lopettaa, vaikka inhosin joukkuettani yli kaiken.
Koska halusin tehdä iskän ylpeäksi.

Muutaman vuoden kuljin iskän mukana moottoripyörällä erilaisiin tylsiin tapahtumiin.
Koska se oli iskästä tosi siistiä.

JA NYT MÄ halusin todistaa osaavani ajaa, että mä olen hyvä, katso, et ole opettanut mua turhaan. Mutta kun en onnistunutkaan – kaikki jotenkin vaan mureni. Tuntu vaan niin pahalta, kun  iskä oli just ennen sanonut, että kyllä sä pääset läpi, sä olet niin hyvä. Ja sitten en ollutkaan.

TAJUSIN KUITENKIN, ETTÄ pahoistakin pettymyksistä selviää. Kaikille negatiivisten tuntemusten kokeminen on erilaista, joku toinen ehkä olis vaan kohauttanut olkiaan siinä missä mä rupean poraamaan. 

Ainiin, ja varattiin me iskän kanssa uus inssiaika.
Ihan kohta.

Malli : Kaisa