Uusi blogi

Hei kaikki lukijat! Olen siirtynyt uuteen blogiin ja uuteen aiheeseen. Vastedes minut löytää osoitteesta http://thesimplethingsinlifelauraa.blogspot.fi/ . Blogissani käsittelen raskautta ja äitiyttä, kosmetiikkaa, kauneudenhoitoa ja elämää yleensäkin 20-vuotiaan opiskelijan silmin. Tervetuloa lukemaan :)

Luota

Tänään haluaisin puhua siitä, mistä Jumala on mulle viime päivät puhunut: Häneen luottamisesta vaikeuksienkin keskellä ja lapsenuskosta. Kuten edellisessä kirjoituksessa totesinkin, olen elänyt suurten ahdistusten keskellä. Puristava ote rinnassani ja vatsassani on tuntunut estävän jopa hengittämisen. Sitä alkaa hätääntyä ja räpiköimään "Jumalani, Jumalani oletko minut hyljännyt?" On ihan hukassa. 

Sain kuitenkin ilmestystä asiaan. Saatana tuntee minut hyvin, ja tietää siis parhaat keinot hyökätä kimppuuni. Olen aina ollut valittaja. Aiai, nyt koskee jalkaan. Aiai sattuu joka paikkaan. Pää on kuin katujyrän jäljiltä. Oikeita asioita, mutta miksi valitan? Valitus saa minut puhumaan ilmoille saatanan asiaa. Nyt kun olen ollut käpertyneenä omaan ahdistukseeni, en ole edes odottanut Jumalan toimivan hyväkseni.

Jumala sanoi kuitenkin minulle: luota ainoastaan. Luota mitä? Ei näy mitään mihin pitäisi luottaa kun kaikki on ihan päin persettä. Luota. Tajusin, että en ollut antanut Jumalalle hallintavaltaa. Olin ahdistunut ahdistuksista lisää ja vaipunut epätoivoon. Jeesus sanoo Johanneksen evankeliumin 20. luvussa ja 29. jakeessa näin:"

 "Sen tähden, että minut näit, sinä uskot. Autuaat ne, jotka eivät näe ja kuitenkin uskovat!" Puhuttelevaa. Mitä uskoa Jumalalle todistaa se, että seurakunnassa nostaa kädet ja sanoo pyhäpyhä, mutta kotona kiusausten keskellä räjähtää tai lankeaa kuuntelemaan vihollisen sanoja? Se on epäuskoa. Jumala odottaa meiltä uskoa silloin, kun ei siltä tuntuisikaan. Rauha seuraa perässä.

Viime yönä heräsin kesken unien. Minulla on ollut jo kauan uniongelmia, ja tässä kohtaa tavallisesti olisin mennyt paniikkiin: mitä jos en saakaan enää unta - jokainen minuutti lepoa on minulle arvokas. Tällä kertaa pyysin kuitenkin sieluani rauhoittumaan. Jumala varmasti saa minut rauhoittumaan ja taas nukahtamaan, jos niin haluaa. Muutoin saan ainakin hyvää aikaa jutella Hänen kanssaan. Aloin haaveilemaan siitä, miten olisin kerällä Taivaan Isän sylissä ja hän tuudittaisi minua uneen kuin pikkuvauvaa. Ajatus alkoi naurattaa, täysi-ikäinen nainen vauva-asennossa. Jumala huomautti minulle kuitenkin että "niin, mutta lasten kaltaistenhan on Jumalan valtakunta." Ainiin. Aloin muistella tuttua Raamatunpaikkaa Jeesuksesta ja äideistä, jotka toivat lapsiaan Jeesuksen tykö.Totta, Jeesushan nuhteli opetuslapsia, jotka estivät äitejä kantelemasta pilttejään Jeesuksen syliin, sanomalla "Sallikaa lasten tulla minun tyköni, älkääkä estäkö heitä, sillä senkaltaisten on Jumalan valtakunta." Minkälaisia lapset sitten ovat, että muiden pitäisi ottaa mallia? Luottavaisia. Vilpittömiä. Lapsihan uskoo kaiken, mitä isä tai äiti sanoo. Sitä Jumalakin meiltä odottaa. Lujaa luottamusta siihen, että Hän hallitsee. Ei tarvitse turhia kysellä. Vain luottaa.

Muutuin

Rakkaat lukijat

olen ollut poissa kuvioista kauan.

Koulu rankentui entisestään (abivuosi), eikä energiaa ole riittänyt valokuvaamiseen saati kirjoittamiseen. Lukijoita on lähtenyt siitä hyvästä aika monta. Olen pahoillani.

Olen päättänyt taas jatkaa. Mutta eri tavalla. Elämäni on muuttunut. Nyt päätän ottaa Jumalan todesta. Kun on vaikeat ajat, on syytä tarrautua Pelastajaani entistä lujemmin. Ei luovuttaa. Ei jäädä masennuksen syövereihin.

Kuitenkin kiitän Herraa vuodesta 2012. Niin paljon on tapahtunut, sain monta rukousvastausta! Pääsin irti syömishäiriöstä lopullisesti. Sain maailman ihanimman poikaystävän (ja sulhasen - menimme kihloihin 20. päivä joulukuuta). Olen pääsemässä irti suorittamisesta ja stressikierteestä! En halua sitä enää! Haluan omistaa koko elämäni Herran palvelemiselle. Haluan oppia tuntemaan häntä uudella tasolla.

Kaikesta ihanasta huolimatta mieltäni siis mieltäni riepoteltiin. Minulla on jo pidemmän aikaa ollut erilaisia vaivoja: hyppiviä nivelkipuja, yhtäkkiä allergisoitunut iho, raskaita uniongelmia, jatkuvaa hengenahdistusta stressistä, uupumusta, masennusta. Hyväksyin ongelmat osaksi minua itsesääliin vaipuneena. Jatkoin koulussa pingottamista vaikka rajani näkyi takana enää pienenä pisteenä. Elämänilo oli kadonnut.

Nyt jouluna mieleni synkkeni entisestään. Valtava puristus rinnassa, pimeä verho pääni päällä. Raskas väsymys. En enää ymmärtänyt mitään. Itkin Jeesusta. Tunteja. Luin Raamattua. Löysin 1.Piet.1:6-7

Siksi te riemuitsette, vaikka nyt jouduttekin jonkin aikaa kärsimään monenlaisissa koettelemuksissa. Kultakin koetellaan tulessa, ja onhan teidän uskonne paljon arvokkaampaa kuin katoava kulta. Koettelemuksissa teidän uskonne todetaan aidoksi, ja siitä koituu Jeesuksen Kristuksen ilmestyessä ylistystä, kirkkautta ja kunniaa

Ymmärsin, että Jumala haluaa minun ottavan askelen eteenpäin. Kun on helppoa, ja kiitän,  mitä hurskautta se osoittaa? On aika todistaa Jumalalle,että on mukana tosissaan. Minä tosissani seuraan Häntä. Minä haluan, että Hän käyttää minua. Viime kesänä Jumala käski minua kirjoittamaan 'hengellistä' blogia. Kieltäydyin. "En minä kuitenkaan osaa." Nyt Hän pyysi minua uudestaan. "En minä osaa." "Aloitat vaan, kyllä minä opetan."

Taistelkaa siskot ja veljet! Älkää luovuttako!

PS. Älkää lukeko vanhoja postauksiani ainakaan mallia ottaen. Säästyköön ne kuitenkin muistoksi muutoksestani :)

Geez, your smile is cute

Tähän postaukseen minulla ei ole sanoja
haluaisin itsekin mielelläni muutaman

sydän heittää voltteja yksin
pään jätin jonnekin
ja aivot

mihin niitä tarvitaan

ps. ulkoasu ei ole vielä valmis, älkää hakatko minua

Anteeksi, iskä

HYRISYTÄN MOOTTORIA NIIN hiljaa kuin kykenen. Ryömin risteykseen, ja vilkutan vasemmalle.
 –Ainakaan mä en kuse tätä kohtaa, kun seuraan tosi näkyvästi kevyttä liikennettä, ajattelen keskittyneesti. Ei tule oikealta ketään, eikä vasemmalta. Auto matelee risteykseen. Yhtäkkiä jarru menee pohjaan, eikä sen painaja ole minä, ja tiedän että homma oli siinä. – Stop- merkkiä ei saa ohittaa, kivahtaa inssivalvoja jalka polkimella. 

KIVAT JUU. SINNE meni se yritys. Joudun ajamaan vielä takaisin katsastuskonttorille. Matka menee kuin unessa, silmät ovat täynnä sumua enkä näe eteeni. Mekaanisesti saan jotenkin autoni parkkipaikalle, sammutan auton lakonisin liikkein. Inssi alkaa heti saarnata oikeanlaisista ajotavoista, tai en oikeastaan tiedä mitä se puhui. Suojatien se mainitsi.
Toi ei ole totta, mun tekee mieli huutaa. Epäreilua. En ole ikinä ajaessani tehnyt yhtä tyhmää virhettä.

Mä osaan ajaa. Verisuoni katkeaa kohta päästä. Se nainen on saarnannut jo varmaan vartin. Lopulta se kysyy mitä mun täytyy ens kerralla tehdä toisin. Käännän pään pois, enkä pysty enää vastaamaan. 

Vitsi kun sen piti nähdä mun itkevän.

EN KERRO KUINKA naurettavasti käyttäydyin sen virkailijan lähdettyä. Paljastetaan kuitenkin nyt sen verran, että joku voisi ihmetellä, miten näin pienen tytön suusta voi tulla niin rumia sanoja. Iskä parka joutui kuuntelemaan mun huutamista. Jätin sen parkkipaikalle yksin, itse menin metsään potkimaan puita.

MIETIN MIKSI REAGOIN tilanteeseen, niin kuin reagoin. Olin kuullut tuhannet kerrat sanottavan, kuinka kotiopetusoppilaita päästettiin tiukemmin läpi, että oli enemmänkin sääntö kuin poikkeus, ettei pääsisi ekalla yrityksellä läpi. Silti mä petyin. Koska mä ihan oikeasti osasin ajaa. Olin harjoitellutkin ihan sikana. Vitsit. En kuitenkaan meinaa ymmärtää, miksi mulla kesti niin kauan päästä yli.                                                            

KAI SE KERTOO siitä samasta ongelmasta, mikä mulla yleensäkin on. Kun on aina pakko olla niin täydellinen. Koeviikoista ahdistun niin, että monen viikon ajan sattuu mahaan enkä nuku. Ja kai musta tuntui, että mä petin mun iskän jotenkin.

MÄ EN TIEDÄ miksi, mutta mulla on jo pikkutytöstä asti ollut jonkinlainen taipumus yrittää tehdä iskään vaikutus. Saada se tyytyväiseksi, ylpeäksi musta. Olla isin tyttö.

Muistan kerran seitsemänvuotiaana pikkulikkana, kun eräänäkin iltana haalin leipiä niin monta kun jaksoin, senkin jälkeen, kun muut olivat lähteneet iltapalapöydästä. Halusin syödä seitsemän. Pari isoa, loput oli sellaisia korppuja. Mutta seitsemän niitä tuli. Muistan kun menin heti olkkariin kertomaan iskälle. Että mä jaksoin niin paljon.
Hyväksytkö mut nyt.

Jalkapalloa harrastin kanssa vuoden. Ensin ihan huvikseni, sitten en halunnut lopettaa, vaikka inhosin joukkuettani yli kaiken.
Koska halusin tehdä iskän ylpeäksi.

Muutaman vuoden kuljin iskän mukana moottoripyörällä erilaisiin tylsiin tapahtumiin.
Koska se oli iskästä tosi siistiä.

JA NYT MÄ halusin todistaa osaavani ajaa, että mä olen hyvä, katso, et ole opettanut mua turhaan. Mutta kun en onnistunutkaan – kaikki jotenkin vaan mureni. Tuntu vaan niin pahalta, kun  iskä oli just ennen sanonut, että kyllä sä pääset läpi, sä olet niin hyvä. Ja sitten en ollutkaan.

TAJUSIN KUITENKIN, ETTÄ pahoistakin pettymyksistä selviää. Kaikille negatiivisten tuntemusten kokeminen on erilaista, joku toinen ehkä olis vaan kohauttanut olkiaan siinä missä mä rupean poraamaan. 

Ainiin, ja varattiin me iskän kanssa uus inssiaika.
Ihan kohta.

Malli : Kaisa

Ihan tässä lähellä

Yksin istun hämärässä kevätillassa
avoin ikkuna
tuuli hiipii sisään
kuljettaa tuoksua omenankukkien

Iholla polttaa vielä entiset säteet
kuluneen päivän muistosta
kun oli sinä ja minä
vain
ja jäätelömummo
mutta se ei liity meihin

Tuijotan tyhjää ikkunaa
paksut pilvet peittävät taivaan
kohta sataa
mietin missä olet pian
kun koittaa kesä
ja kaikki katoaa

et ole kaukana
ihan tässä lähellä,

ajatuksissani


Ja tuuli kuljettaa tuoksua omenankukkien.

Odotan kovasti

Kesä.
Nyt on kesä, katsokaa vaikka pihalle.

TASAN KAKSI VIIKKOA lomaan. Miten aika onkaan mennyt niin nopeasti? Nyt tosin tuntuu siltä, ettei koulu lopu ikinä. Tuntuu siltä, etten saa ikinä tekemättömiä tehtäviä tehdyiksi. En vain jaksaisi enää. Yhtään koulupäivää. Mutta kai se on vain se tunne, kyllä kaikki järjestyy. Kaksi viikkoa.

SITÄ ENNEN EHTII fiilistellä loppukeväästä vaikka kuinka. Aamulla on ihana mennä istumaan puutarhaan kahvikuppi kädessä, kun aurinko on lämmittänyt keinua jo monta tuntia. Istua ihan rauhassa ja kuunnella lintuja. Sellaisessa hetkessä on rauha, ajatuksille saa tilaa. Ja vaikka viileä tuuli vetäisi ihon kananlihalle, pihalle on vain pakko jäädä.

Voi, kun kohta on kesä. Loppukevät on hautovan kuuma,  kun pilvet ovat matalalla ja aurinko ei pääse läpi. Asvaltti hohkaa lämpöä, päässä humisee, ukkonen.
Loppukeväässä koivut ovat hiirenkorvalla, niin suurella, että tekisi mieli keittää lehdistä teetä.
Loppukeväällä voi laittaa valkoiset vaatteet, eikä haittaa, vaikka näytän koulun kevätjuhlista tulevalta.

Voi pyöräillä tuuleen ja laulaa samalla kovaa. Hyppytunnilla torille aurinkoon parhaan kaverin kanssa sumpille, mummot valtaavat torit keskipäivän lämmössä. Kouluun voi laittaa korkeat korot (ja juosta bussiin).

LOPPUKEVÄT ON HAIKEA, eikä mikään saa minua herkistymään niin, kuin perinteiset Suvivirsi ja Jäähyväiset. Tunnelma kevätjuhlissa on niin tiivistynyt, täynnä odotusta. Koululaisten malttamatonta kiemurtelua penkeissä, abien herkistelyä lakkiaisissa. Loppukevät on jättämistä. Aina tajuaa uudelleen, kuinka vuosi on kulunut. Ja kaikkia ei ehkä näe enää, kuka tietää.

Siksi loppukeväällä on ihana sanoa ystäville kauniisti. Olet tärkeä. Ja halata kovaa.


Ei, apua, en haluakaan vielä lomalle. Onneksi minulla on vielä vuosi lukiota.