Nainen

HEI JA HYVÄÄ huhtikuuta ! Koeviikon kunniaksi päätin tännekin tulla jakamaan kuulumisia.
Olo on niin onnellinen (lumisateesta huolimatta), kaikki stressi pyyhkäistiin vanhojen koulukirjojen mukana kaapin pohjalle. Huomenna joillakin on vielä koe, mutta mulla vapaata. Ah. Mitäpä taidankaan tehdä, ehkä julkaisen täällä blogissa jotain jännää.. tai sitten vain olen.

Haha, löysin vanhan kuvan musta ja siskosta. Tunnistatte varmaan kumpi mä olen; naapurin tyttö oli päättänyt leikkiä vähän kampaajaa.. 

JOS AHKERASTI PINNISTÄTTE muistianne, mieleenne palautuu luultavasti mun päätös alkaa syödä kunnolla, nauraa, nauttia elämästä. Ilokseni voin todeta tämän onnistuneen aivan loistavasti! Joka päivä olen syönyt kunnolla, hoitanut itseäni. Viikko sitten tulin viikon pituiselta Levin reissulta, oltiin perheen ja serkkujen kanssa laskettelemassa. Siihen asti olin ajatellut, että vaikka normaalisti syönkin, niin herkkuja ei silti saa paljoa syödä! Kerran viikossa korkeintaan ja siitäkin huono oma tunto päälle. Lomalla kuitenkin söin joka päivä herkkuja. Ihan hullua! Ja voin kertoa, että painoa on tullut pari muutama kiloa lisää, laskettelumatkalla yksi, joka sekin lähti pois kun on palannut normaaliin rytmiin. Reissu oli joka tapauksessa oikea succée, tajusin, ettei herkkujakaan tarvitse laskea, paino ei nouse älyttömästi, ja sekin vähä mikä tulee, palautuu kyllä ennalleen normaaleihin tapoihin palatessa ilman syömättömyyttä. Ennen siis harrastin sitä, että herkkujen jälkeisinä päivinä söin vähemmän ruokaa. Joo naurettavaa.

OLEN TYYTYVÄINEN OMAAN kehooni. Tottakai väliin mahtuu päiviä, jolloin kaikki tuntuu "läskiltä" ja tekisi mieli kieriskellä itsesäälissä oikeen kunnolla. Silloin kuitenkin muistan, että ajatukseni ovat valheita. Vain siksi, että tänään tuntuu joltain, ei tarkoita sitä, että todella olisin sitä. Jos tänään on väsynyt, ruma ja läski fiilis, luultavasti vain ensimmäinen edellä mainituista adjektiiveista pitää paikkaansa. Silloin koko ajatusmaailma vääristyy. Mä olen tyytyväinen mun vartaloon, ja jotenkin vaatteetkin tuntuu nyt istuvan paremmin. Näytän ehkä enemmän... naiselta. 

          Nykyään en kuitenkaan enää mieti koko syömistä. Syön kun on nälkä ja kun tekee mieli. Syömisestä on tullut täysin normaali asia (niinkuin kuuluisikin), sitähän tekevät kaikki. Tässä sinulle kannustavat sanat: pystyt siihen, kun minäkin pystyin. Vaikka asia tuntuisi hallitsevan sinua juuri nyt, se ei tarkoita sitä, että se hallitsisi sinua ikuisesti. Jos vain itse niin päätät.

TYTÖT. PUHUN TEILLE. Älkää laskeko suupaloja. Syökää säännöllisesti, viisi ateriaa päivässä! Niin, että maha tulee täyteen. Välillä voi syödä jälkkäriä, ja varsinkin viikonloppuna tulee palkita itseään kuluneesta viikosta herkuilla. Liikkukaa, se tekee hyvää keholle ja mielelle. Luovuus lisääntyy ja saa voimaa. 

NOIN KUUKAUSI SITTEN päätin alkaa todellakin huolehtia itsestäni, elää. Tajusin, että elän koko elämäni itseni kanssa, miksen siis yhtä hyvin voisi tulla toimeen tämän Lauran kanssa? Tähän asti suunnitelma on kantanut.

Kerron jos se muuttuu.

Puhdas kevät

Aurinko, vedän henkeeni puhdasta kevättä. Maaliskuun linnut, hanki ei kanna. (Kokeilin) Keuhkot saavat taas happea, ja minä päätän. Ne saavat myös jatkossa.

 MÄ MIETIN KUINKA huonoon kuntoon melkein olin itseni taas ajanut. Kertauksena varsinkin uusille lukijoille, viime kesänä ja alkusyksynä olin masentunut, ja mulla oli alkava anoreksia. Parannuin ja palauduin, olin voimakas, juoksin kymmenen kilometrin lenkkejä. Aina olen rakastanut liikuntaa, ja sain taas nauttia siitä vapaasti. Väsyin kuitenkin, kai kouluun, enkä jaksanut enää liikkua. Tuntui samalta kuin syksyn alussa. Lihaksissa ei ollut voimaa. Jokin kai naksahti päässäni - taas - ja päädyin jälleen kontrolloimaan syömistäni. Mahdollisimman vähän, pienet annokset ja mahdollisimman harvoin. Se on kiva peli, pisteitä saa sitä enemmän, mitä pienemmällä energiamäärällä pärjää.

NIIN. PÄRJÄSIN AIKA vähällä syömisellä. Laihduin taas, painoindeksi jotain 17,4. Aikaisemmin, kun olen syönyt normaalisti, se on ollut normaalipainon alarajoilla. Kuitenkin aivan normaali.

KERRON TEILLE NYT mitä hyödyin laihduttamisestani: en mitään. Siitä oli pelkkää  h a i t t a a. Entisestään pieni etumukseni laihtui 13- vuotiaan tytön rintamukseksi. Lihaksista lähti kaikki voima. En jaksanut enää liikkua, käveleminenkin väsytti. Olin kirjaimellisesti koko ajan ärtynyt ja hermostuin helposti. Päässä ei pyörinyt muuta kuin ruoka ja syömättömyys. Toisin sanoen: kaikki pyöri vain itseni ympärillä. Syömishäiriöt ja pakonomainen kontrollointi on äärimmäisen itsekeskeistä. 


KAHDEN VIIKON PÄÄSTÄ mulla on toinen, "omaloma". Lähdetään perheen ja serkkujen perheen kanssa laskettelemaan Leville. Naurettavastihan siinä olisi käynyt, koko loma mennyt pilalle miettiessäni vaan sitä, mitä syön, oikeammin sitä, mitä en syö. 

MASENNUS RUMENTAA ENEMMÄN kuin kilot. Ärtymys piirtää inhottavat uurteet naamalle ja silmistä häviää ilon kiilto. Sydän on täynnä vihaa ja pahuutta. En tahdo.

 Ajattelin alkaa elää. E L Ä Ä. Syödä, liikkua, nauraa, nauttia! Kavereista. Hoitaa itseäni. Eihän minun kuitenkaan mitenkään hirveästi tarvitse alkaa syömään, normaalisti riittää. Niin, että on kylläinen olo. Lohduttavaa. Jaksan rakastaa muita, ennen kaikkea itseäni.

NYT ON KEVÄT, uuden alku. Aloitetaan yhdessä. Päivä kerrallaan. Voisin raportoida tänne. Kannustetaan toisiamme. Kerron miten edistyy (sori muuten jäätävän pitkästä tauosta). Joo! Innostun ihan kunnolla.



MULLA ON JOTENKIN älyttömän rauhallinen olo. Hyvä olo itseni kanssa. Kaikki järjestyy.

Suljen silmäni, näen itseni. Kaunis, niinkuin ihminen on. Arvokas itsessään. Haavoilla monista lyönneistä, pitää puhaltaa.
Kaatuneen Isä nostaa.

Herää, Ruusunen

Mun mieli on mustan usvan takana, verkossa, pimeys.
Ei saa rauhaa, ei, opettaja käski opetella hengittämään.

Mä sain silmälasit. Ette ehkä arvaakaan kuinka kovasti se meinaa heitellä mun itsetuntoani.
Lasit. Rumaa.

Kukaan ei tykkää lasipäisistä ihmisistä. Kukaan silmälasit omistava ei saa ikinä miestä.
Niin mä ainakin ajattelin.

Mun ulkonäköni muuttui, samoin identiteetti. Pitää kai rakentaa se uudestaan.

VÄLILLÄ MÄ MIETIN, jos olisinkin joku muu. En Laura. En se tyttö, jonka kaikki tuntee. Kuka edes on Laura? Kaikilla on oma käsityksensä musta. Toisinaan omani poikkeaa muiden mielipiteistä aika rajustikin, nimen omaan negatiiviseen suuntaan. Miksi on niin helppoa uskoa haukkumista ja vähättelyä? Miksi on niin vaikea ottaa vastaan kehuja ja kiitosta?

TAJUSIN KUITENKIN, ETTEI mun identiteettini ja ihmisarvoni saa olla kiinni muiden mielipiteistä, olipa ne sitten positiivisia tai negatiivisia. Riittämättömyyden tunne saa halajamaan kiitosta kiitoksen perään, eikä ikinä saa tarpeekseen, ei ikinä. Mun identiteettini pitää perustua siihen mitä mä olen, oikeasti. Siis siihen keneksi mut on tarkoitettu.

ITSENSÄ VIHAAMINEN JA mollaaminen satuttaa enemmän kuin muiden sanat. Loukkaantuu verisesti kun toinen sanoo pahasti, itse sanoo kuitenkin vielä pahemmin. Hampaita kiristellen sähisee suuttuneita sanoja, veri maistuu suussa.

MUN PITI PYYTÄÄ anteeksi laseiltani. Olin haukkunut ne mielessäni. Ja ääneen. Ja Facebookissa. Ja täälläkin. Oikeasti en vihannut lasejani, vihasin itseäni. Itkettävän väärin tehty. Pyydän heti anteeksi. Se on vaikeaa. Särkyminen pelottaa, onhan helpompi olla kova.

EI OLE NIIN helppoa olla iloinen. Ei ole niin helppoa rakastaa muita. Ei ole niin helppoa rakastaa itseään.

Jos ei ensin hyväksy.

Tänään en ehdi pedata sänkyä

Lumisten puiden alla, ja vaikea hengittää. Tuijotan kinosten alla taipuneita oksia, enkä näe niiden yli. Yläpuolelle. Jossain kaukana, minne en ylety, on ilmaa. Tiedän, siellä saisi hengittää.

Viime aikoina on ollut niin vaikea olla. Elää, iloita, hengittää. Tai nukkua. Sängyssä pyörii levottomana ja miettii. Ajattelee, vatvoo, kelaa. Melatoniinia ei erity kunnolla, kun aivojen ajatteleva osa toimii tehokkaasti iltaisin. Siksi ei voi mitenkään vaipua uneen. Ja jos sattuukin nukahtamaan, herää jatkuvasti säpsähdellen. Näkee yöt painajaisia, joku jahtaa, yrittää tappaa, selviydy! Tai sitten aivot prosessoivat jatkuvasti takaraivon perälle pinttyneitä koulutöitä.

Enkä tietenkään ole jaksanut mitään. Ainoa päässä liikkuva asia liittyy joko ruotsin romaaniin, englannin romaaniin, tekemättömiin esseisiin, tai sitten äidinkielen kolumniin. Tänään en ehdi pedata sänkyä. Tai sitten ei vain huvita.

 Alkaa väsyttää. Kohta on tasan vuosi siitä, kun jätin Kallion. Ja pelkään, että päädyn taas samaan pisteeseen. 

Unettomina öinä voi itse kukin miettiä mikä elämässä lopulta on tärkeää.


Koulu, vaiko kenties koulu.

Lue hiljaa, olet ihana

Ensilumi tuli ja mä olen onnellinen. Kerran hiljalleen huojuneet kasvitkin jäätyneet paikoilleen, nukkuu. Jouluvaloja ja ihmiset hymyilee. 

Mä hymyilen eniten.

Mä hymyilen, mä nauran. Mä katson silmiin, nautin. Elämästä, ja blogin nimi osuu taas kohdilleen. Mä syön, paljon. Mä jaksan taas liikkua, mun kunto on varmaan parempi kuin koskaan.

Mä hyväksyn itseni. 

Ja mä rakastan rakastan rakastan rakastan RAKASTAN! Taas. Ei, enemmän. Enemmän kuin ennen.

Silmistä näkee rakkauden.

Ja nyt saan auttaa muita.

Se rakkaus vaan pulppuaa sydämestä, täyttää joka solut, sulattaa raajat eikä sitä voi pidätellä ja mun täytyy sanoa sulle: oot ihana.
Vai haittaako se sua. Kun sanotaan ihanaksi.

Sua ei haittaa.

Sä olet ihana, ja säkin. Sä olet. Sä olet ihminen, ja sulla on sydän. Varmaan aika suuri.

Sun sydän on tärkeä. Pidä huolta siitä.

 Lue hiljaa: sä olet ihana.
 Lue hiljaa. Joku rakastaa myös sua. Niin, että ihan sattuu.

Monilla on rikkinäinen sydän, jos ei kaikilla. Mulla oli kanssa. Arvaa, millä se korjattiin. 

Jesarilla.

I'm (not) perfect

KIRJASTOSTA KYMMENET SAKOT ja hävitin kerran kaksi kirjaa. Pokkareita ja kovakantisia, moneen kertaan koluttuja ja aivan uusia kirjoja ripoteltuna ympäri taloa: pöydillä, kaapeissa, hyllyillä, repussa, sängyn alla ja vessan lattialla. Lähinnä kirjaston. Tietokone pursuaa valokuvista aina upeista maisemakuvista Norjan reissulta  tärähtäneisiin yhteiskuviin. Kuvia ensipokkarini ja nykyisen järjestelmäkamerani ajoilta. Kansioiden nimi moi tai joo, eivät ole järjestyksessä. Kotelottomia cd-levyjä levällään, kitarat nojaa kaapin oveen. Nuotit siellä missä sattuu. Kymmenet ja taas kymmenet värikkäät kynsilakat miehittävät kotini. Vaatteet vinoissa pinoissa kaapissa tai tuolilla. Tai lattialla. Tai sängyllä. Tai märkinä repussa haisemassa.

MINÄ EN OLE täydellinen. Vihdoinkin ajatus alkaa kirkastua, alan ikään kuin hyväksyä totuuden. En ole täydellinen, eikä minun tarvitsekaan olla. Ja uskalsin sanoa sen.
          Ajatuksessa on myös hyviä puolia. Nyt voin hengähtää viimein, saan paeta ikuista suorittamista heikkouden hyväksymiseen. Armollisuuteen. Ei tarvitse vaatia mahdottomia. En yksinkertaisesti pysty mahdottomaan, sehän on mahdotonta. Mikä sitten on mahdotonta? Se on jotain, mihin ihminen ei pysty. Tavoitteiden asettamista liian korkealle, kurottaa rimaa, ei edes hipaise. Ei, vaikka hyppäisi. Hypätessä saattaa kaatua ja rima tippua päähän. Mutta silti edelleen perfektionisti kuvittelee, että hänen pitäisi pystyä hyppäämään riman yli.
          Perfektionisti haluaa olla parempi kuin muut, parempi kuin keskiarvo. Miksi keskiarvo ei riitä? Miksi pitäisi olla parempi kuin ihmiset yleensä? En tajua. Kai sitä haluaa todistaa jollekkin kelpaavansa. Minulla on oikeus elämään, katso, olen näin hyvä.

TOSIASIASSA PERFEKTIONISMI SAA aikaan vain haittaa. Elämästä katoaa kaikki ilo, kun tyytyväisyyttä ei tulekaan suoritetusta asiasta, vaan onnellisuuden uskotaan saavutettavan vasta seuraavan suorituksen jälkeen. Niin kauan, kun jotain on vielä tekemättä, ei voida olla tyytyväisiä. Ihmiset voivat saada myös täydellisyydentavoittelijasta ylpeän ja vaikeasti lähestyttävän kuvan. Perfektionistin ihmissuhteen, varsinkaan romanttiset, eivät usein onnistu. Täydellisyyttä tavoitteleva henkilö etsii täydellisiä suorituksia usein myös läheisiltään. Haluanko olla sellainen? Miksen nauttisi vaan elämästä sen pienine virheineen?

MONILLA TÄYDELLISYYDEN TAVOITTELUN TAUSTALLA on lapsuudentakaisia ongelmia, usein vanhempien aiheuttamia. Usein vaadittiin liikaa. Itse olen kovasti yrittänyt miettiä syitä huonoon itsetuntooni ja sitä kautta muodostuneeseen perfektionismiin. Perfektionismi aiheutti minussa myös syömishäiriöön sairastumisen ja masennuksen.

MINUN TÄYDELLISYYDEN TAVOITTELUNI ei luultavasti johdu vanhempien vaateista, sillä he eivät ole koskaan odottaneet minulta erinomaisia suorituksia. Tottakai he olivat iloisia onnistiumisistani, mutteivät ikinä vaatineet mitään. Omalla kohdallani syitä täytyy siis lähteä etsimään muualta.          Olen aina ollut normaalipainoinen. Ala-asteella leikittiin "tolppista", eli tolppahippaa, jos nimen oikein muistan. Ilmeisesti olin hieman hidas pelissä, ja paras ystäväni alkoi kutsua minua köntykseksi. -Nopeammin, köntys, hän huusi. Sanat viilsivät korvissani. Sydämeen sattui. Silloin päätin, etten ikinä ikinä ole hidas enkä läski. Köntys.
          Ala-asteella minua kiusattiin myös paljon. Oikeastaan minulla on suuri musta aukko niiden ikävuosien kohdalla. Kerran siskoni kysyi, minkä ajan pyyhkisit kokonaan pois elämästäsi, jos saisit valita, ja minä vastasin kolmannesta luokasta viidenteen. Jotain on siis täytynyt tapahtua. Hämärä muistikuva minulla on ainakin yhdestä puolustautumistilanteesta: hakkasin luokkatoveriani, naapurinpoikaa nyrkeillä rintakehään.
          Kiusaaminen siis on voinut olla yksi syy huonoon itsetuntooni. Yllättävää kyllä, mutta olen aina luullut omaavani erittäin hyvän itsetunnon. Vasta vuoden sisällä olen uskaltanut tunnustaa, ettei asia suinkaan ole niin. Toinen mahdollinen syy täydellisyyden tavoitteluun ryhtymiseen voisi löytyä ympäristön palautteesta ja sosiaalisesta paineesta. Aina kehuttiin, kun tunnollisena oppilaana toin ne kympit ja ysit kotiin. Kavereiden kanssa myös kilpailtiin numeroista. Mutta parasta oli nähdä opettajien ilosta loistavat silmät onnistuneen suorituksen jälkeen.

Niin. Sitä pitäisi kai tarkistaa omat motiivit. Nyt haluan opiskella omaksi ilokseni. Ja lomalla (kyllä, nyt se alkaa!) en aio edes avata oppikirjaa.

Minä hengitän tähti-ilmaa

Kahvinkeitin narisee ja naksuu

pannu täynnä haaleaa kahvia

Pienellä pöydällä kaksi reunoista halkeillutta kuppia ja pullavati.

Kuivia, varmaan eilisiä, ehkä viimeviikkoisia, en tiedä.

Takassa puoliksi palaneet puut sammuneet. Tuuli heittää ulko-ovea ja sade puskee sisään. Harmaata.
Laihan kissan silmät kiiluvat nurkasta.
          Sytytän kynttilän ja istuudun pöytään selailemaan vanhaa albumia. Pitkiä katseita ja onnellisia hymyjä. Revittyjä. Kuvia. Lämmitän kahvin lommoisessa kattilassa ja leikkaan palan kylmästä pullapitkosta. Verinen veitsi käy siihen vallan mainiosti, kun vähän huuhtaisee. 

Unohdus.

Haalea kahvi

kuivunut korvapuusti

leivänmurut likaisella pöydällä.

Haiseva tiskivuori ja kärpäset

puoliksi palaneet kynttilät

ja kovettunut steariini vahakangasliinalla.

Suljetut verhot

ja auki unohtunut ovi

kylmyyttään naksuva patteri

tyhjä jääkaappi

homeinen leipä

vanhentunut suklaalevy

ja hapantunut maito.

Kylmyys, kosteus ja hämärä

naarmuinen peili

ummehtunut pöly

sateisen savun tuoksu
ja kuun ohut valo.

Yksinäinen keinutuoli

pimeä kuvaruutu

umpijäinen pakastin

rikkinäinen radio
ja kaikuva hiljaisuus.

Harmaat maalaukset

pölyiset kuva-albumit

ruostuneet sakset

ja avattu spagettipussi 

Poltetut tulitikut

karrelle palaneet puut

ja hiiltynyt foliokasa takan perällä.

Reunasta halkeilleet kupit

ja pysähtynyt kaappikello.

Mökillä kesken pänttäyksen piti vähän kirjottaakin. Kuvaa loistavasti senhetkistä mielentilaani. Ja ei, en kuvaa omaa mökkiäni.

Tämä postaus muutenkin täynnä hajanaisia katkelmia, lähinnä kokosin kirjoittamiani ajatuksia yhteen, raakaversioita. Ei mitään harkittua tai loppuunvietyä, anteeksi. Ei, ei anteeksi, näin teen tällä kertaa. Sillä blogini on ajatusten kaatopaikka.

Koeviikkoturhautumista
Koulukirjoja, kirjoittamisoppaita, keskeneräinen romaani
kamera, tyhjiä lasikuppeja ja sulanutta jäätelöä
kyniä,
paljon tyhjiä kahvikuppeja
pussillinen syötyjä purkkia,
lehtiä, kalenteri, laskin
Monta keskenjäänyttä tekstiä,
the most difficult words- lappuja,
teen kohta yhtälön elämästäni
a+b=c-df

Seison kohta päälläni.

Jovain, mökillä olin. Neljä päivää. Yksin. Neljän seinän sisällä. Ei, oli minulla koirakin mukana. Se ei paljoa juttele. Se. Oli. Ihanaa. Äitiä melkein huolestutti jättää mut sinne yksin, pelkäsi mun mökkihöperöitymistä. Mutta just sitä mä kaipasin. Yksinäisyyttä. Hiljaisuutta. Lepoa.

Mökillä kaikki on erilaista. Tiet ja puut on ystäviä. Kun kävelee tai juoksee metsässä, sinne tekee mieli jäädä asumaan. Nukkumaan. Ja kaikki on ihanaa. Turvallista. Pehmeetä. Siksi pakenen sinne aina koeviikkoina, sitten ei pelota enää. Niin paljoa.

Valvon yksin pimeää
vanhassa nojatuolissa
sinistä liekkiä takassa
kun hiilet vielä hehkuvat tulipunaa
kynttilöiden armeija
flanelliyöpuku
peitto ja paksu romaani

Mielestäni kauneinta maailmassa on tähdet
kun istuu ulkona portailla
peitto ympärillään
(tähtien allahan on aina kylmä)
valot sammutetut
ei voi kuin tuijottaa pimeään
miten saisin paperille
kuvattua noiden hyisten planeettojen
ikuisen kauneuden

Tähdet ovat valoa
valkoista valoa
tähdet ovat kirkkaat, puhtaat
tähdet ovat aina samat,
ystäviä
loputtomia
eikä niitä voi laskea
Vielä etsin lempitähteni
ja seuraan sitä
kunnes se kutistuu
ja muuttuu kääpiöksi



Mökillä valvoin aina puoleenyöhön. Mikään ei ole mukavampaa kuin aloittaa vapaailta puusaunalla ja leffalla. Lopuniltaa sitä vaan tuijottaa sammuneeseen hiillokseen.

Syksyssä ihanaa
on tuijottaa hiljaista peltoa
sadonkorjuu takana
verkkaisesti muuttavia pilviä
ja lintuparvia
joilla yhteinen määränpää
kaukana Pohjolasta

Mutta minä viihdyn ruskan keskellä
hengittäen tähti-ilmaa

Onpa hyvä vain
istua ja kuunnella välillä
silmät kiinni
saunan terassilla
alasti
puukiuas paukkuu
ja jossain kaukana
ihminen tai kaksi
kommunikoi
kalliot kaikuvat jylhästi

JOKU MUUTEN MAINITSI joskus tekstieni surumielisyyden. Ohitin sen ensin olankohautuksella, mutta ajatus jäi kuitenkin mieleni pohjalle pitkäksi aikaa. Tekstini tosiaan ovat surumielisiä. Koska minäkin olen.

Surumielisyys on tukahdutettua itkua.

Olen kuin leskirouva 1800- luvulta, kulkee varjona seiniä pitkin. Öisin valvoo, päivät istuu ikkunassa. Hymy vaikea, ei ulotu silmiin asti. Niistä heijastuu pohjaton suru, joka ei ikinä tullut ulos.

MIETIN PITKÄÄN, MIKSEN ala jo toipua, kun tajusin, että mun sisällä on tämänkaltaista purkamatonta surua. Itkua. Joka ei ole päässyt ulos. Koska en halua. Itkeä. Vaikka aina, kun puhun omista ongelmistani, mua alkaa itkettää ihan jäätävän paljon. Ja mä häpeän sitä. Että silmät tulee punaseks ja nenä ja pohjaton räkävana ja miljoona nenäliinaa ja ei osaa sanoa edes yhtä lausetta ilman, että kyyneleet tirahtaa silmiin.

Toisin sanoen, se pitäisi purkaa pois. Puhua. Ja itkeä. Ehkä hankin jotain ulkopuolista apua, ehkä en, mutta pääasia on nyt, että se saadaan pois. Että voin olla taas se sama aurinkoinen Laura.

Ja sorisori, eilen löysin kynän, ja kuulin biisin, josta tuli mieleen viime kevättalvi. Ja eräs Henkilö.

Sama sininen kynä
melkein samanlainen
kuin sulla aina
jostain löysin sen
pitkästä aikaa
sama musiikki
tunkeutuu tajuntaan

Ja talvi
lumen hiljaisuus
puhumattomuus
yksin keskellä kinoksia
tuijottaa hiljaista tietä
yksin yöllä
istuu nojatuolissa
ja tärisee

Kostean mökin tuoksu
yritys saada märät puut palamaan
kylmät varpaat lattialaudoilla
koulukirjat
ja sisäinen pimeys
keskiyön tulikuuma sauna
kaivolle juoksin ilman kenkiä
alasti
hakemaan vettä sangoilla

ja kirosin elämää
kun sormet jäivät pumpun väliin


Tänään näin sinut taas
tukka kasvanut
fields of gold
halusit aina siitä pitkän
ilmeettömästi bussista
muiden jäljessä
tuijotin kaukaa ja pelkäsin katsettasi
ja petyin, kun ei kohdattu
ja sitten kadotin sinut
Taas.


Pimeä sali
loistavia laulajia
musiikki itkettää
sinä soitat upeasti



Mene hiiteen Sting.


E://Myöhemmin linkitetty mustavalkomaanantain lamppuhaasteeseen:) Muiden taideteoksia voi katsoa täältä: http://mustavalkomaanantai.blogspot.com/