Minä hengitän tähti-ilmaa

Kahvinkeitin narisee ja naksuu

pannu täynnä haaleaa kahvia

Pienellä pöydällä kaksi reunoista halkeillutta kuppia ja pullavati.

Kuivia, varmaan eilisiä, ehkä viimeviikkoisia, en tiedä.

Takassa puoliksi palaneet puut sammuneet. Tuuli heittää ulko-ovea ja sade puskee sisään. Harmaata.
Laihan kissan silmät kiiluvat nurkasta.
          Sytytän kynttilän ja istuudun pöytään selailemaan vanhaa albumia. Pitkiä katseita ja onnellisia hymyjä. Revittyjä. Kuvia. Lämmitän kahvin lommoisessa kattilassa ja leikkaan palan kylmästä pullapitkosta. Verinen veitsi käy siihen vallan mainiosti, kun vähän huuhtaisee. 

Unohdus.

Haalea kahvi

kuivunut korvapuusti

leivänmurut likaisella pöydällä.

Haiseva tiskivuori ja kärpäset

puoliksi palaneet kynttilät

ja kovettunut steariini vahakangasliinalla.

Suljetut verhot

ja auki unohtunut ovi

kylmyyttään naksuva patteri

tyhjä jääkaappi

homeinen leipä

vanhentunut suklaalevy

ja hapantunut maito.

Kylmyys, kosteus ja hämärä

naarmuinen peili

ummehtunut pöly

sateisen savun tuoksu
ja kuun ohut valo.

Yksinäinen keinutuoli

pimeä kuvaruutu

umpijäinen pakastin

rikkinäinen radio
ja kaikuva hiljaisuus.

Harmaat maalaukset

pölyiset kuva-albumit

ruostuneet sakset

ja avattu spagettipussi 

Poltetut tulitikut

karrelle palaneet puut

ja hiiltynyt foliokasa takan perällä.

Reunasta halkeilleet kupit

ja pysähtynyt kaappikello.

Mökillä kesken pänttäyksen piti vähän kirjottaakin. Kuvaa loistavasti senhetkistä mielentilaani. Ja ei, en kuvaa omaa mökkiäni.

Tämä postaus muutenkin täynnä hajanaisia katkelmia, lähinnä kokosin kirjoittamiani ajatuksia yhteen, raakaversioita. Ei mitään harkittua tai loppuunvietyä, anteeksi. Ei, ei anteeksi, näin teen tällä kertaa. Sillä blogini on ajatusten kaatopaikka.

Koeviikkoturhautumista
Koulukirjoja, kirjoittamisoppaita, keskeneräinen romaani
kamera, tyhjiä lasikuppeja ja sulanutta jäätelöä
kyniä,
paljon tyhjiä kahvikuppeja
pussillinen syötyjä purkkia,
lehtiä, kalenteri, laskin
Monta keskenjäänyttä tekstiä,
the most difficult words- lappuja,
teen kohta yhtälön elämästäni
a+b=c-df

Seison kohta päälläni.

Jovain, mökillä olin. Neljä päivää. Yksin. Neljän seinän sisällä. Ei, oli minulla koirakin mukana. Se ei paljoa juttele. Se. Oli. Ihanaa. Äitiä melkein huolestutti jättää mut sinne yksin, pelkäsi mun mökkihöperöitymistä. Mutta just sitä mä kaipasin. Yksinäisyyttä. Hiljaisuutta. Lepoa.

Mökillä kaikki on erilaista. Tiet ja puut on ystäviä. Kun kävelee tai juoksee metsässä, sinne tekee mieli jäädä asumaan. Nukkumaan. Ja kaikki on ihanaa. Turvallista. Pehmeetä. Siksi pakenen sinne aina koeviikkoina, sitten ei pelota enää. Niin paljoa.

Valvon yksin pimeää
vanhassa nojatuolissa
sinistä liekkiä takassa
kun hiilet vielä hehkuvat tulipunaa
kynttilöiden armeija
flanelliyöpuku
peitto ja paksu romaani

Mielestäni kauneinta maailmassa on tähdet
kun istuu ulkona portailla
peitto ympärillään
(tähtien allahan on aina kylmä)
valot sammutetut
ei voi kuin tuijottaa pimeään
miten saisin paperille
kuvattua noiden hyisten planeettojen
ikuisen kauneuden

Tähdet ovat valoa
valkoista valoa
tähdet ovat kirkkaat, puhtaat
tähdet ovat aina samat,
ystäviä
loputtomia
eikä niitä voi laskea
Vielä etsin lempitähteni
ja seuraan sitä
kunnes se kutistuu
ja muuttuu kääpiöksi



Mökillä valvoin aina puoleenyöhön. Mikään ei ole mukavampaa kuin aloittaa vapaailta puusaunalla ja leffalla. Lopuniltaa sitä vaan tuijottaa sammuneeseen hiillokseen.

Syksyssä ihanaa
on tuijottaa hiljaista peltoa
sadonkorjuu takana
verkkaisesti muuttavia pilviä
ja lintuparvia
joilla yhteinen määränpää
kaukana Pohjolasta

Mutta minä viihdyn ruskan keskellä
hengittäen tähti-ilmaa

Onpa hyvä vain
istua ja kuunnella välillä
silmät kiinni
saunan terassilla
alasti
puukiuas paukkuu
ja jossain kaukana
ihminen tai kaksi
kommunikoi
kalliot kaikuvat jylhästi

JOKU MUUTEN MAINITSI joskus tekstieni surumielisyyden. Ohitin sen ensin olankohautuksella, mutta ajatus jäi kuitenkin mieleni pohjalle pitkäksi aikaa. Tekstini tosiaan ovat surumielisiä. Koska minäkin olen.

Surumielisyys on tukahdutettua itkua.

Olen kuin leskirouva 1800- luvulta, kulkee varjona seiniä pitkin. Öisin valvoo, päivät istuu ikkunassa. Hymy vaikea, ei ulotu silmiin asti. Niistä heijastuu pohjaton suru, joka ei ikinä tullut ulos.

MIETIN PITKÄÄN, MIKSEN ala jo toipua, kun tajusin, että mun sisällä on tämänkaltaista purkamatonta surua. Itkua. Joka ei ole päässyt ulos. Koska en halua. Itkeä. Vaikka aina, kun puhun omista ongelmistani, mua alkaa itkettää ihan jäätävän paljon. Ja mä häpeän sitä. Että silmät tulee punaseks ja nenä ja pohjaton räkävana ja miljoona nenäliinaa ja ei osaa sanoa edes yhtä lausetta ilman, että kyyneleet tirahtaa silmiin.

Toisin sanoen, se pitäisi purkaa pois. Puhua. Ja itkeä. Ehkä hankin jotain ulkopuolista apua, ehkä en, mutta pääasia on nyt, että se saadaan pois. Että voin olla taas se sama aurinkoinen Laura.

Ja sorisori, eilen löysin kynän, ja kuulin biisin, josta tuli mieleen viime kevättalvi. Ja eräs Henkilö.

Sama sininen kynä
melkein samanlainen
kuin sulla aina
jostain löysin sen
pitkästä aikaa
sama musiikki
tunkeutuu tajuntaan

Ja talvi
lumen hiljaisuus
puhumattomuus
yksin keskellä kinoksia
tuijottaa hiljaista tietä
yksin yöllä
istuu nojatuolissa
ja tärisee

Kostean mökin tuoksu
yritys saada märät puut palamaan
kylmät varpaat lattialaudoilla
koulukirjat
ja sisäinen pimeys
keskiyön tulikuuma sauna
kaivolle juoksin ilman kenkiä
alasti
hakemaan vettä sangoilla

ja kirosin elämää
kun sormet jäivät pumpun väliin


Tänään näin sinut taas
tukka kasvanut
fields of gold
halusit aina siitä pitkän
ilmeettömästi bussista
muiden jäljessä
tuijotin kaukaa ja pelkäsin katsettasi
ja petyin, kun ei kohdattu
ja sitten kadotin sinut
Taas.


Pimeä sali
loistavia laulajia
musiikki itkettää
sinä soitat upeasti



Mene hiiteen Sting.


E://Myöhemmin linkitetty mustavalkomaanantain lamppuhaasteeseen:) Muiden taideteoksia voi katsoa täältä: http://mustavalkomaanantai.blogspot.com/