Love The Life: Kesä ei saa loppua vielä

KOHTA KESÄ ON ohi. Tää on ollut jotenkin... ihana. Jotenkin niin koskettava, kasvattava. Opin ittestäni paljon, opin tuntemaan kuka mä olen. Mä olen mä, en kukaa muu. Enkä halua olla kukaan muu. Mä olen ylpeä itestäni, saavutinpa mä jotain, tai en. Opin vähitellen hyväksymään itseni just tälläsena. Ei niin, että sitten kun olen sitä ja tätä, kun olen tehnyt tuon tai osaan tuota, olen okei. Ei, olen jo nyt. Ja tajusin, että se on elinehto. Että hyväksyy itsensä. Vain niin voi aidosti hyväksyä muut, ja elää.

Mä itsenäistyin. Mä matkustin, ja olin tavallaan omillani. Tein itsenäisiä päätöksiä. Se tuntui hyvältä. Mä luotan itteeni. Kyllä mä osaan.

Mä en ole myöskään enää riippuvainen muiden mielipiteistä. Mä osaan rauhoittua. Mä opettelen tunnistamaan omat rajani. Tää tontti on mun, mä kattelen maailmaa täältä. Osaan puolustaa itteäni. En loukkaannu niin helposti, vaan osaan suodattaa oikeat loukkaukset rakentavan palautteen seasta.

OMA KEHO ON silti aika hankala aihe. Oikeestaan en mä tietenkään ole valmis vielä missään, mutta eniten mulle tuottaa vaikeuksia oman kehon kontrollointi. Tai olla kontrolloimatta sitä. Mä ajattelen, että kaikki hyvä, mitä mä teen itelleni, on pahasta. Tai oikeestaan, en voi antaa itelleni lepoa tai mitään herkkuja esimerkiks, koska koko ajan pitää suorittaa. Joitain asioita pitää tehdä paremmin. Välillä päässä pyörii vaan ajatus, että miks istua ollenkaan? Miksei vaikka seistä. Tai kävellä. Miksi mennä autolla minnekään? Kävellenkin pääsee. Miksei juosta lenkit kävelyn sijaan? Miksei kävellä leffan katsomisen sijaan? Miksei syödä jotain terveellistä leffaherkkujen sijaan? Miksei olla jopa syömättä lainkaan? Tiedän, että pieni relaaminen ei oo pahaksi, ja että oikeestaan on terveellistä välillä rvaan chillata. Miks se sitten on niin hankalaa? Jos en jonain päivänä ole urheillu, tai oon syöny jotain ylimääräistä, heti tulee huono omatunto. Ja sama toisinpäin, kun oon orjallisesti noudattanut jotain mun hullua säädöstä, tulee voittajafiilis.

Mä tiedän, että mulla ei oo mitään tarvetta laihduttaa, nytkin mutsi vaa hokee että oot laihtunu kauheesti. Pelkään vaan ihan sairaasti lihomista. Pelkäänpä, että olen perfektionisti.

SIT MÄ TAAS mietin sitä, että mitä väliä, jos lihoiskin? Mitä väliä sillä on, minkä painonen sä olet (kunhan se ei vaikuta terveyteen)? Mitä väliä oikeesti? Mikä sen koko asian ydin on? Mihin se liittyy? Muiden hyväksyntään? Kieltämättä täytyy taas jälleen tunnustaa median vaikutusta. Jos joka paikassa ei näkyisi laihoja ja kauniita ihmisiä yhdistettynä menestykseen ja suosioon, ei painolla luultavasti olisi mitään merkitystä meille nyt. Ootteko ikinä kattonu antiikin Kreikan patsaita, ja huomannut mallien olleen aivan normaalivartaloisia? Ei langanlaihoja. Ja niitä ihannointiin milloin kauneuden ja milloin rakkauden jumalattarina. Mikä siinä on, että nykypäivänä vaan hoikka on kaunis? Kyllä mä ajattelen ei-hoikista ihmisistä, että ne on kauniita. Oikeasti. Ja mä ihailen sitä, että ne ei ole hoikkia. Jollain kieroutuneella tavalla. Jotenkin mulle se kielii siitä, että niille painolla ei ole mitään väliä. Ehkä niillä on hyvä itsetunto. Ehkä ne pystyy nauttimaan elämästä. Jotain samaa mäkin haluan. Itteänsä on kuitenkin niin vaikea välillä nähdä kauniina.

EN HALUA KESÄN loppuvan. Tuntuu, että jos se loppuu, loppuu elämäkin. Kaikki mitä oon oppinu elämästä kuihtuu kukkien mukana. Kaikki muistot haalistuu. Kukaan ei muista toisiaan. Tulee kylmä. Alkaa väsynyt arki. Päivästä toiseen mennään, eikä nähdä eteensä.

ONNEKSI MÄ EN ole enää Helsingissä koulussa. Se oli just sellasta. Satoja ihmisiä tulee vastaan, ja ketään ei näe, eikä kuaan näe sua. Kaikki elää omassa maailmassaan, kulkee eteenpäin silmät lasittuneina. Tekisi mieli huutaa halooo. Ehkä silloinkaan kukaan ei kuulisi.

KALLIOSSA OLI PALJON porukkaa. Se oli tavoiteltu koulu, ja sai olla ylpeä, jos pääsi sisään. Viisi vuotta mä olin halunnut sinne. Sinne kuului päästä. Kaikki näyttelijät meni sinne. Mä olin näyttelijä. Mä näyttelin tunteitani.

Mä pääsin Kallioon, tietysti. Mä olin hyvä koulussa, ja mulla oli paljon harrastuksia. Muutama kaveri tuli mukaan. Ekat viikot ihmettelin vaan. Salasin pettymykseni. Olin odottanut jotain suurta, siitä koulusta puhuttiin niin paljon. Mä olin ylpeä, kun mä pääsin sinne. Ja kannatti olla, ei kaikki päässyt. Ja koska oli päässyt sisään, piti pysyä sisällä. Se oli ikään kuin salaseura, joka harjoitti jotain tosi hämärää bisnestä, mistä ei saanut puhua ulkopuolelle. Se oli kirjoittamaton sääntö. Se oli pieni yhteisö. Se oli "ME" kalliolaiset. Kaikki näytti pirteetä naamaa. Kaikki oli parhaita ja täydellisiä. Samaan aikaan kaikki vertaili itseään muihin. Ja puhui paskaa toisten selkien takana. Piti vaan menestyä.

Talvella mä hyväksyin sen, etten mä viihtynyt. Ajattelin silti, että koska sinne asti oltiin menty ja maksettiin kalliisti matkoista, ja oltiin hoidettu monimutkaisia järjestelyitä, ei voinut lähteä. Ja se olisi sitä paitsi ollut äärettömän noloa. Eräs ystäväni sanoi kerran toiselle ystävälleni, etten tule pysymään Kalliossa kauaa. Silloin päätin hampaat irvessä, että takuulla pysyn. Aamusta toiseen yhä väsyneempänä ja väsyneempänä kuljin kouluun tuijottamaan sen harmaita seiniä. En jaksanut enää ihmisiä. En jaksanut edes näytellä iloista.

Eräänä helmikuisena keskiviikko-iltana sorruin. Vuodatin äidille kaiken sen väsymyksen ja pahan olon. Ja itkin. Enää en pysty, enää en jaksa. Seuraavat päivät koulussa vain itkin. Terveydenhoitaja kysyi, olenko kokeillut ottaa karoteenipillereitä.

PUOLENTOISTA VIIKON PÄÄSTÄ mulla alkaa kakkosvuosi jo tutuksi tulleessa lähilukiossa. Toinen vuosi on kai aika rankka, kun täytyy alkaa miettiä jo vakavasti mitä kirjoittaa vuoden päästä, ja panostaa niihin aineisiin. Mä aion kirjoittaa ainakin ruotsin.

Tulin eilen Ahvenanmaalta, viikon pituiselta kielikurssilta. Opin älyttömästi uutta. Mä päätin, että ensi kesän asun Ruotsissa. Teen töitä, opin kielen ja tulen osaksi sitä maata. Sitä mä vaan haluaisin, se on mun haave. Tai oikeastaan osa yhtä suurta unelmaa.

MÄ OLEN TAJUNNUT, ettei kesä ole todellakaan kaiken loppu. Mä päätin, että tästä vuodesta tulee loistava. Ajatella, mitä kaikkea tulee vielä tapahtumaan. Haluan vaan antautua elämälle, päästää irti omasta hallinnasta. Täysin. Sitten näkee, mitä tapahtuu. Kaikella on joku tarkoitus. Mä en ole täällä turhaan. Et säkään. Mahtava ajatus! Enää en jaksaisi odottaa syksyä. Haluaisin vain kurkistaa seuraavasta ovesta, pikaisesti. Vaikkei nyt näkyisikään yhtään ovea, niin kohta siinä voi olla jo viisi edessä.

Jotta voisi antaa elämän viedä, täytyy päästää irti. Jotta voisi syntyä uutta, jonkun täytyy kuolla. Siksi mä en halua itse hallita kaikkea. En mitään. En mitään. En.. mitään.

VAROVASTI TYTTÖ IRROITTAA hiussoljen, ja heti tuuli ottaa vaaleista kiehkuroista vahvan otteen heitellen niitä puolelta toiselle. Hän puristaa silmät tiukasti kiinni, mutta tukka ei lähdekään lentoon. Tyttö nauraa ja astuu veneeseen. Ehkä kukaan ei tiedä, minne se on menossa.