VÄSYNEET AAMUT, NUUTUNEET iltapäivät, ja yöttömät yöt - takana, toivoisin. Sain viimein otteen ahdistukseni ja stressin mahdollisesta laukaisijasta ja ylläpitäjästä - suorittamisesta. Väsyin väsymykseen. En enää jaksanut sitä puristavaa tunnetta rinnassa, ei happea, muutama ylimääräinen hengenveto. Nukahdan kohta. En saa unta. Voimattomuuden lisäksi ajatusmaailmani oli aina tavattoman yksipuolista. Ruoka-liikunta-koulu-ruokaliikuntakoululiikunruokouliikunruokoulu. Ajatusmaailmani täytti vain suunnitelmat seuraavasta ateriasta, rääkkiliikunta, ja läksyt. Pakonomaisesti. Mutta nyt se on loppu.
EN VAIN JAKSANUT enää. Halusin muuttua, uupumus hallitsi elämää jo kokonaisvaltaisesti. Aloin tutkia ajatuksiani. Mietin mahdollisia syitä suorittamiselle. Perfektionismi, tietysti. Miksi sitten olen perfektionisti? Kaiken kaikkiaan kyseinen ongelma juontaa juurensa toisten ihmisten miellyttämisestä. Miten tulisin hyväksytyksi? Olemalla kaunis ja hoikka. Ja menestyvä, joka saralla. Näin saisin ihmisten suosion.
EN IKINÄ OSANNUT luoda rajoja itselleni. Jo viisivuotiaana huitelin illat pitkät vaarallisilla kaduilla muutamaa vuotta vanhemman naapurinlikan kanssa. Pyörällä, itku kurkussa ja kypärä vinossa. Takaisin palattiin kasvot likaisina, itkusta läikikkäinä. Kerran annoin tytön leikata otsatukkani. Pois, kokonaan. Äiti ei kyllä tykännyt.
Nykyäänkin, jos joku sattuu ehdottamaan jotain, vastaan automaattisesti kyllä. Ikään kuin minuun ei olisi ikinä ohjelmoitu ei-nappia. Kyllä voin tulla. Toki teen sen. Ei se mitään. Voin tuoda. Odota, kysyn äidiltä. Niin - en ainakaan koskaan päättänyt mistään itse. Pelkäsin etten osaa, etten voi. En uskaltanut sanoa ei. Halusin, että äiti on se ilonpilaaja. Sori kaverit, nyt ei käy, kun mutsi haluaa viettää koti-illan. Oma nahka ehkä pelastui, kaverit pitivät minua edelleen kivana, mutsia ei kyllä välttämättä. Miksen vaan sanonut, että olen väsynyt.
SE, JOKA JOSKUS sanoi, että ihmisen pahin vihollinen on se itse, oli kyllä harvinaisen oikeassa.
KUKA MUKA TYKKÄÄ miellyttäjistä? Kuka pitää ihmisestä vain sen ulkoisten ominaisuuksien vuoksi? Kuka haluaa olla itsensäkiduttajan kanssa? Ei kukaan. En minäkään. Joten en ole. Enää.
RAKASTAN IHMISESSÄ AITOUTTA. Sitä, että se uskaltaa olla oma itsensä, välittämättä muiden mielipiteistä. Sitä, että se rakastaa olla juuri se, kuka se on. Sitä, ettei se halua muuttaa itsessään mitään, mikä ei oikeasti kaipaa muutosta. You don't have to change a thing, I love you just the way you are, laulaa Glenn Medeiroskin. Mistä tuollaisia miehiä saa?
TÄNÄÄN HERÄSIN ONNELLISENA. Olin iloinen siitä, että on aamu. Olin iloinen siitä, että saisin viettää mukavan kaksituntisen kotona ennen kouluun menoa. Olin iloinen polkiessani bussipysäkille, iloinen bussissa. Hymyilin. Tajusin, että haluan olla minä.
kaunista! =)
VastaaPoistalaura sä olet niin ihana ♥ mua pelottaa kanssa toi, että sanon ei ihmisille, tänäänkään en menny alppipuistoon, kun en jaksa kattoa sitä, kun ihmiset ryyppää ja mulle tulee kamalan huono omatunto siitä sekä sellanen tunne, että jos en mee aina mukaan niin kohta jään yksin niinku yläasteella... en tiiä, toivon mukaan sulla on kaikki hyvin siellä ja onnistuittais näkemään joskus taas, voit sanoa ei, jos siltä tuntuu, koska mä olen aina sun ystävä. muista, että oot ihana ja kaunis, riikka tykkää susta just the way you are, chérie ♥
VastaaPoistaSo true : kaikki lähtee itsestä, ei muista! Kun löytää itsensä, voi toteuttaa mitä vain ja ihan mahtavaa jos sä löydät itsesi jo noin nuorena <3
VastaaPoistamira: kiitti! :)
VastaaPoistariikka: aww ihana olet, mul on kaikki hyvin, ja sano ihmeessä ei, jos siltä tuntuu, koska vaan sillon sä kuuntelet itteäs = kunnioitat itteäs. Rakastan sua<3
sisko:so true! :D
laura ♥ ihanaa !!
VastaaPoistaSun blogi on jotenki pysäyttävä. Saa ajattelemaan asioita. Sulla on ihana tyyli kirjottaa ja nää kuvat on myös tosi nättejä :)
VastaaPoista