perjantai 26. elokuuta 2011

Onhan tässä aikaa



ANNAN KATSEENI VAELTAA ympäri valkoisen huoneen seiniä, pitkin sen värikkäitä muistilappuja ja ensiapuohjekaavakkeita. Neula lävistää sormeni, mutta tuijotan vain sinnikkäästi muualle. Ei mua jännitä, mutsihan se sitä pistää, mutta ei nyt vaan tee mieli katsoa. Nyt se puristaa mun nimetöntäni ja pumppaa verta putkeen. En edelleenkään katso. Se sattui kyllä vähemmän, kun muistinkaan. Saan palkaksi Aku Ankka- tarran. Sellaisen kiiltävän, sillä on stetsoni päässä.
          Pyöritän nahkaista rullatuolia ympäri, ympäri, kunnes mutsi palaa "labrasta" varsin valaistuneen näköisenä. - Ei ihme, että sua on tyttö väsyttänyt. Sun hemoglobiiniarvot on tosi alhaset, se huokaa. Sen sydän oli varmaan kurkussa, sen verran kovaa se huudahti tulokset nähtyään. Kyllä se silti näyttää aika iloselta, varmaan helpottunu, kun saatiin vihdoin tietää mikä mua on rieponut. - Etkö sä ole ruokkinut sun lastas, joku äidin työkavereista vitsailee tullessaan huoneeseen. Eihän suutarin lapsilla aina ole kenkiä, äiti naurahtaa.




KAKSI PÄIVÄÄ MYÖHEMMIN löydän itseni jälleen terveyskeskuksesta kyynärtaipeet suoriksi venytettyinä hoitajan tunkiessa niistä toiseen paksua neulaa. Tällä kertaa tuijotan hauskaa Aku Ankka julistetta. Itse asiassa se on aika.. hauska. Ihan hauskan näköinen, mietin, ja neula painuu syvemmälle. – Ei täältä kyllä mitään verta tule, sinulla kun on niin ohuet suonetkin, hoitaja mutisee puoliääneen. Rypistän otsaani. – Sano vaan reilusti, jos tuntuu, hän lisää, ja kääntelee piikkiä ihoni sisällä. Eihän tässä mitään, kihisen. Pääni sisällä. Puristan kättäni tiukemmin nyrkkiin.
          Kohta hoitaja kyllästyy liian kylmään ja huonoveriseen oikeaan käteeni, ja pistää neulan vasempaan. Veri pulppuaa iloisesti ainakin viiteen putkeen. Huokaan helpotuksesta ja uskallan taas hengittää. Hoitaja teippaa valmiisiin pulloihin etikettejä. Yhtäkkiä päässä alkaa heittää, huone pyörii ympyrää ja silmissä sumenee. – Onko sinulla hyvä olo, kuuluu kaukaisesti taustalta. Pyörryttää, saan sanottua. Tunnen, kuinka veri pakenee kasvoiltani ja hulahtaa kohta takaisin kuumana. Oksettaa. Sitten pimenee.
          Mustaa. Mustaa, ja yhtäkkiä kuulen radion. Nukuttaa. Missä olen? Näenkö unta? Missä olen?! Paniikki alkaa vallata mieltäni. Sitten näen huoneen, vaaleat seinät, ja terveysjulisteet, ja joku nainen. – Missä olen, huudan paniikissa. Sitten tajuan. Olen aivan kummallisessa asennossa, jotenkin ihan väärin päin. Hoitaja nostaa (tai laskee, en itsekään tiedä) minua johonkin suuntaan, ja pian istun taas tuolilla. Tärisen. Minut ohjataan kovalle sairaalasängylle makaamaan. Itkettää. Mutsi tulee kohta, se oli lähtenyt etsimään mua, kun ei ollut kuulunut takaisin niistä kokeista. Se oli järjestänyt mulle lisätutkimukset, katsotaan, ettei esimerkiksi ole kilpirauhasen vajaatoiminnasta kyse. Ensi viikolle on varattu aika lääkäriin.





KOULUSSA ON VÄSYNYTTÄ, joskus en jaksa edes kannatella ruumistani pystyssä. Yhdelle opettajalle olen kertonut jo anemiasta. Ettei sitten ihmettelisi hiipunutta aktiivisuuttani. Näin ihan varmuuden vuoksi.



KAIKKEIN VAIKEINTA ASIASSA on hyväksyä oma heikkouteni. Suoritin. Juoksin, treenasin. Yritin olla hyvä kaikessa. No, nyt en voi. En enää. Enää en voi piiskata itseäni yli voimavarojeni, kehoni ei vain enää kestänyt. Äiti sanoo, että kehoni ei nyt saa kunnolla happea, siksi en jaksa liikuttaa sitä. Kaikki happi menee normaalien elintoimintojen suorittamiseen. En luultavasti voi suorittaa kahta meneillään olevaa liikunnankurssiakaan, ainakaan kunnolla. En jaksa päntätä, niinkuin ennen. Enkä voi enää urheilla hullun lailla. Siihen tuli nyt piste. Piste, jota ei voi vain pyyhkiä pois, ja jatkaa lausetta.



NYT SINULLA ON aikaa hoitaa itseäsi, olla hyvä itsellesi, äiti sanoo. Tehdä mukavia asioita. En vieläkään jaksa keksiä jutun jujua. Mitä hyötyä on olla hyvä itsellensä? Miten se tehdään?  Sitä jään innolla selvittelemään. Onhan tässä aikaa.

6 kommenttia:

  1. Voi muru kyllä sä opit ajattelemaan itseäsii, ai miksi? koska huomaat että siloin kaikki muukin sujuu paremmin. Koin ihan saman pysähdyksen sairastuttuani keväällä, koska olin laiminlyönyt ITSENI ihan kokonaan. Silloin tulee pakollinen pysähdys, koska kroppa ei enää toimi ja olen todella kiitollinen siitä. Ilman sitä en olisi se joka olen nyt, onnellinen!

    Tässä ajatuksen arvoinen ajatus: :D


    Minä uskallan olla se ihminen, joka olen: keskeneräinen, mutta kuitenkin onnellinen, oudon edessä epävarma ja kuitenkin tiedonhaluinen, joskus ratkaisujen edessä pelokas, hämmentynyt ajatusten paljouden keskellä, ja kuitenkin myös pienistä yksityiskohdista haltioitunut.

    Vielä paljon muutakin minä olen, jotain, mitä ei aina osaa kuvailla. Minä uskallan katsoa itseäni, rakastaa itseäni sellaisena kuin olen.

    Ja antaa myös muiden nähdä minut tällaisena, rakastetaan minua sitten tai ei.

    -Ulrich Schaffer

    VastaaPoista
  2. Uu hei, toi ajatushan on hyvä! Hui, katoin ajatusten aamiaisen, ja kato mikä siel olikaaan ;) tuleeks sullekin se?

    VastaaPoista
  3. kiitos kommentistasi blogissani, se piristi ! =) itse jäin aivan koukkuun tähän sinun blogiisi, kirjoitat niin vaikuttavasti ! minulla on itselläkin anemia, tiedän siis miltä sinusta tuntuu, tai on tuntunut, veto on aivan pois silloin . mä olen vaan nii laiska varmaan etten oo koskaan jaksanu oikeen tehä asian eteen mitään, tai siis ne rautalääkkeet ym muut on nii pahanmakuisia että hyi :c todella vastuuntuntoinen olen siis =D mutta voimia sinulle sinne ja hyvää syksyn alkua ! :>

    VastaaPoista

Olis kiva kuulla jotain.
Ihan mitä vaan. Leave a comment, please :)

Laura