Seuraava päivä on uusi mahdollisuus kirjoittaa paremmin

TÄNÄÄN MÄ OLEN ollut tosi väsynyt. Vaikka olin vapaalla, maanantai ja tiistai oli duunia. Huomen jatkuu. Huokaus. Mä olen yks niistä ihmisistä, jotka väsyy totaalisesti pienestäkin unenpuutteesta. Joka aamu kun viideltä lähtee, että ehtii kuudeksi. Ja kun en oikeen nuku öisin. Välillä. Sitä saattaa vaan viettää yön haaveillen ja ihmetellen, vältellen kelloonkatsomista. Vielä kaksi tuntia aikaa saada unta. Jaa. Ei sitten, ainakin saa sanoa kaikille halukkaille, ja niillekkin jotka eivät halua kuulla, että en nukkunut. Taaskaan. Faija on tottunut, sekään ei aina nuku. En vaan ite tajuu syytä. 

          Iltapäivät käykin sitten ihan ylikierroksilla. Kun tulee kotiin, alkaa laittamaan tiskejä ja siivoamaan hulluna. Eikä yhtään väsytä, hihkun kestovirne naamalla. Silmät kiiluen. Sitä jaksaa sitten muutaman päivän, ja vapaalla kaikki aina purkautuu. Sitten sitä vaan pyörii ympäri taloa neuvottomana. Lähdin lenkille. Aamulla. Vaikka olen molempien työpäivienkin jälkeen aina rääkännyt itseäni fyysisesti. Levy jäi päälle, mietin, kun ei meinannut jaksaa edes juosta koko matkaa. Turhauttavaa. Lepo on se vaihe, kun kunto kasvaa. Jotenkin sitä on vaikea vaan uskoa. 

MUSTAVIINIMARJAT PITÄISI KERÄTÄ, sanoo äiti, ja sitä toteutin taas tänään kaksi tuntia. Nukutti. Siinä oli kuitenkin taas hyvää mietiskelyaikaa. Töissäkin (K-Citymarketissa) hyllytellessäni mietin ja suunnittelen aina kaikenlaista, muuten tulisi tylsää. Jos olen hyvällä tuulella, saatan tanssia ja laulaa. Asiakkaat kyllä vähän tuijottaa.

          Uusin ideani on pitää virkistysviikonloppu itselleni. Mökillä. Sisko ja koira saa tulla mukaan, muuten yksin. Ajattelin, että tehtäisiin hyvää ruokaa ja rentouduttaisiin. Lämmitettäisiin puusauna. Käytäisiin rauhallisella kävelyllä. Katsottaisiin leffa ja syötäisi jotain herkkuja. Ehkä. Nykyään on niin vaikea antaa itselleen lupaa herkkuihin. Tai mihinkään ylimääräiseen ruokaan, syön juuri ja juuri sen verran, että sillä pärjää.

          Tänään mutsille ja faijalle tuli vieraita, ja söin kaksi uunivoileipää + vähän omenapiirakkaa. Eilenkin söin raparperipiirakkaa, ette arvaakaan kuinka syylliseksi olo voi tulla. Onneksi kävin siskon kanssa vähän kävelemässä ja juttelemassa. Se auttoi vähän, nyt ei ole niin syyllinen olo. Just siks mun pitäs pitää se virkistysviikonloppu. Aika, jolloin on lupa syödä, ei tarttis treenata, sais olla hyvä itelle. Tehä kaikkia ihania juttuja. 

MIKSI KAIKKI IHMISET tavoittelee aina täydellisyyttä? Mitä edes on täydellisyys, eikö se ole suhteellista. Se ei ainakaan ole suure, mitattava ominaisuus. Onko täydellisyyttä olemassa? Ainakin sen tavoittelua on, sitä, ettei olla ikinä tyytyväisiä johonkin asiaan, esimerkiksi siihen, mitä on, tai mitä joku muu on. Ja kun onnistuu, ei iloita, koska rima on samalla hetkellä siirretty korkeammalle. Tai sitten ajatellaan, että hyväksyisin itseni, jos.. Ikinä ei olla tyytyväisiä.
          Täytyy tunnustaa, että olen itse syyllistynyt täysin samaan. Uskallan kirjoittaa tästä, koska tosissani uskon nyt, että monet ihmiset (jostain kumman syystä) saattavat ajatella samalla tavalla kuin minä, ja saattaisivat ehkä saada siitä jotain. En tiedä mitä. Senkö, että tajuaa, että joku muukin on samanlainen?
         Luen paraikaa kirjaa, jonka henkilöihin samaistun itse paljon. Suosittelen kokeilemaan, Björn Sortland osaa kirjoittaa nuorista ja nuorille. Silmätyksin- romaani kertoo 17- vuotiaasta Fridasta, joka lähtee Italiaan etsimään itseään, rakastuu, eikä saa kaikua tunteilleen. Kuvaus on jotenkin lumoavaa, yhden päivän aikana luin yli 250 sivua.   
Niin, tuli vaan mieleen siitä, kuinka siistiä on huomata, että joku muukin ajattelee samalla tavalla.
       

AHVENANMAALLA VIERAILIMME PAIKALLISEN lehden toimituksessa. Joku täti kertoili perusjuttuja lehden tekemisestä ja oolantilaisen toimittajan arjesta. Kuuntelin väsyneenä puolella korvalla ruotsinkielistä höpötystä, kun havahduin lauseeseen, joka meni suurin piirtein näin: "Kun teksti on valmis ja tulee ulos, kukaan ei ole koskaan tyytyväinen lopputulokseen." Höristin korviani. Jotenkin juttu kolahti, ja jäin miettimään sitä pitkäksi aikaa. Tuo on kyllä harvinaisen totta. Ainakin mun kohdallani. Ajatella, että ammattilaisetkin ajattelevat noin. 
          En ole ihan varma, mitä pidän ajatuksesta. Se ainakin selittäisi sen, miksi en koskaan ole tyytyväinen teksteihini. Se nainen kyllä sanoi, että jossain vaiheessa ne tekstit on kuitenkin julkaistava, tykkäsipä tai ei. Totta. Ja harva tykkääkään mistään omatekemästä. Jatkolause kyllä hämäsi hiukan: "Seuraava päivä on uusi mahdollisuus kirjoittaa paremmin." Paremmin? Toisaalta kyllä aika positiivinen ajatus, kun tarkemmin miettii. Ehkä pitäisikin ajatella, että saa kirjoittaa paremmin, ja kehittyä. 


Mutta että uusi mahdollisuus? Kylmää.

NYT ILLALLA ON kyllä vähän levollisempi olo, kun juttelin siskon kanssa ja söin piirakkaa. Ja kun saan taas kirjoittaa. En tiedä lukeeko näitä kukaan, mutta loppujen lopuksihan mä kirjotan näitä itelleni, jäsentelen ajatuksiani. Joku päivä pitäisi kyllä kirjoittaa siitä, missä mä olen hyvä, missä mä olen onnistunut. 
          Nyt mä lähinnä mietin, mitä mä haluaisin muuttaa itsessäni. Kerrottakoon nyt näin ainakin, että huoneeni aion uudistaa. Se on hyvä tarkoitus, teen siitä rauhallisen lepopaikan. Vaaleansinivalkoisen. Sen nimeksi tulee merituuli, tai jotain. Valkoiset läpinäkyvät verhot, jotka lepattaa hennossa tuulenvireessä. Syksyllä polttaisin kynttilöitä, ja talvella istuisin ja tuijottaisin lumisadetta. Siellä saisin rentoutua ja olla yksin. 
          Haluan myös uudistaa tyyliäni vähän laadukkaammaksi ja "lukiolaisemmaksi", menenhän jo toiselle luokalle. Tukka menee perjantaina remonttiin, katsotaan, mitä tapahtuu.
       
VOI, KUN MÄ odotan lauantaita. Tulevat päivät töissä suunnittelen varmaan vaan ostoslistaa. Täytyy keksiä jotain.