Ootteko ikinä rakastanu

YLEENSÄ ANNAN SATA prosenttia itsestäni, kun paneudun johonkin. Niinpä tänään ("jo" kaksi päivää kotona oltuani) erään ystäväni ihmetellessä yhä jatkuvaa väsymystäni selitin hänelle näin. 

          Ei ole ehkä liioittelua sanoa, että tämä kesä on muuttanut elämääni, ja ehkä juuri tämä leiri oli merkittävä osa muutosta. Sain paljon uusia ystäviä, hyviä, ehkä jopa elinikäisiä. Opin itsestäni paljon uutta, ja kasvoin hurjasti ihmisenä. Ehkä rakastuin, ehkä sydämeni särkyi. Kaiken tämän jälkeen tuntuu, että voimat ovat totaalisesti lopussa. Jatkuva valvominen ja ihmisten kanssa oleminen, asioista stressaaminen, niin, ei väsymiseltä voi välttyä. Nyt kuitenkin saan olla kotona viikon, ihan vaan hiljaa, paikallani. En tee mitään. Tai teen sitä, mitä sillä hetkellä huvittaa. Ennen kaikkea haluan olla yksin. 

MULLE YKSIN OLEMISEEN kuuluu käveleminen. Sellanen hiljainen, päämäärätön kuljeksiminen. Usein kameran kanssa. Tarkotus ei ollut ottaa mitään henkeä salpaavia taidekuvia, vaan yrittää saada sellaisia kuvia, jotka selittäis jotain mun tänhetkisestä sielunmaailmasta. Kyllä mä jotain kai sain. Toi mansikka on pieni ja rikki Niin oon mäkin. Koen itteni myös vapaaksi kuin tuo perhonen yllä. Omenat on vielä nuoria, keskeneräisiä. Mutta ne kyllä kypsyy.

          Kun tulee kotiin painavien kassien kanssa täynnä märkiä ja likasia vaatteita, on usein aivan sekasin. Mä ainakin. Seuraavat pari päivää sitä vaan kulkee ympyrää levottomana. Mitä tekisi? Kenen kanssaa olisi? Elämä on ihan sekasin. Varsinkin, jos sulla on ikävä. Jos sulla on ikävä kaikkia niitä ihmisiä, joihin sä oot saanu tutustua, joita sä oot oppinu tuntemaan, ja joihin sä oot oppinu luottamaan. Olet ollu sellasessa paikassa, mikä on niin turvallinen, puhdas, ihana. Kun sä tulet takasin ja kaikki tuntuu menetetyltä. Mitäköhän jäi käteen? Miksi musta tuntuu tältä? Jätinköhän mä sydämeni sinne.

MIETIN USEIN, MIKSI viljapeltoa kuvataan auringon valossa. Se on kuin elämä, kaikki haluavat saada sen näyttämään aurinkoiselta, ongelmattomalta. Niin näyttää viljapeltokin, kun sitä kuvataan auringon valossa. Valonsäteet siivilöityvät läpi kypsien tähkien tehden ne läpinäkyviksi ja kullanhohtoisiksi. Tyttö sulkee silmänsä ja antaa leppeän kesätuulen tuudittaa itsensä uneen. Siinä on vertauskuva onnellisesta elämästä. Kultainen viljapelto on onnellinen elämä. Tähän tekisi mieli todeta auringon menevän joskus pilveenkin. Silloin viljapelto on varjoinen, hiljainen. Ehkä se kahisee hiljaa tuulessa. Miksei sen vain anneta olla? Kyllä heinä pärjää. Aurinko palaa aina. Samoin elämälle käy. Joskus on varjoisaa tai mieli maassa, mutta ilo palaa kyllä aikanaan. Toisinaan meidän pitäisi pysähtyä miettimään, olemaan hiljaa. Ja ehkä katsomaan tuulessa huojuvia heinänkorsia.

MUN MIELIALA SAATTAA joskus  vaihdella mansikoista päästäistenpoikasten raatoihin, mut joskus käy näin. Mä ehkä totisesti kadun tätä postausta joskus, mut oon päättäny kirjottaa aina rehellisesti. Tää päivä on tällänen hyvin herkkä. Eikä asiaa auta se, että kaikki fifteenkaverit linkkaa naamakirjassa kaikkia herkistelybiisejä. Kummallisinta koko jutussa on se, että leirillä en ollut kertaakaan kärttynen. Haikea ja surullinen sitäkin enemmän, mut ehkä kaikki johtu vaa siitä, et annoin kaikkeni. Nyt se purkautuu. Sori kaikille, et aina herkässä mielentilassa on pakko kirjottaa ja purkaa kaikki tunteensa. 

          Ootteko ikinä rakastanu?