Löysin syksyn

ME ISTUTAAN PIMEÄSSÄ, ja kukaan ei sano mitään. Tuijotetaan tuikkujen liekkejä, pieniä, lepattavia. Tv-tasolla pitkä rivi, ja olkkarin pöydälläkin kaksi isompaa, se sydämen mallinen on jo melkein sammunut. Kynttilät on niin hiljaisia, se valo on hiljaista valoa. Valkoista, keltaista. Pöydällä tyhjät smoothielasit ja muffinssipapereita. 

ME MAATAAN SOHVILLA, nojatuoleissa, ja mä olen pienessä kippurassa. On niin hyvä vaan olla. Kello lyö yhtä ja me ollaan hiljaa. Ne liekitkään ei puhu, se valohan oli hiljaista. 

MÄ KERRON KUINKA mulla on samanlainen olo, kun joskus pienenä mökillä, ollaan kolmistaan minä ja sisko ja iskä, äiti on kotona kun se on duunissa. On aika myöhä ja talvi, me kömmitään isoon sänkyyn siskon kanssa, mahat täynnä ja tyytyväisiä. Vaimea valo tunkeutuu piemään kammariin ohuen verhon läpi, kun iskä katsoo Uutisvuotoa, ja alkutunnari soi. Sillon mä tunnen olevani niin turvassa. Kuin kehdossa, siellä pesässä, sisko vieressä ja iskä ihan lähellä. Mä sanon siskolle pari sanaa ja nukahdan heti.

NYT MÄ TOSIAAN olen yrittänyt, mä huolehdin itsestäni ja nautin ruoasta. Jo aamusta asti, mä söin, mä söin hyvin, pureskelin huolellisesti kaiken, pitkään. Kunnes maha oli täynnä. Mä olin niin onnellinen. Mun maha on täynnä! Ei syyllisyyttä. Mä melkein lensin, askelet kevyet, kun riensin kauppaan koiran kanssa. Ilma niin raikas, ihana, syksy.

VIIME AIKOINA SYKSY on merkinnyt mulle kaikkea pahaa. Mä näin syksyn niinkuin harmaan pumpulin, likaisen, käytetyn vanulapun. Vettyneen. Mä elin siinä vanussa. Kun mä katsoin eteeni, mä näin toivottomuutta, kun mä katsoin taakseni, mä näin harmaata. Läskiä. Epätäydellisyyttä. Mutta kun mä katsoin eteeni, mä näin sitä ihan samaa. Ikuista suorittamista.

JA KUN MÄ annoin tuulen virrata mun kehoni läpi, mä tajusin, mitä syksy oikeasti on. Se on kauneutta, tippuneita lehtiä, haikeutta, viileää ilmaa, unta ja virkeyttä, tanssia, iloa, tuulta, vapautta, ja hyvää oloa. Jos mä vaan annan luvan, ja hellitän.

ME JUOSTIIN SATEESSA, ystävälläni liian pienet kumpparit. Me kaivettiin perunoita maasta, ja hihkuttiin kun saatiin yksi todella iso. Me tehtiin salaattia, me muussattiin ne perunat, me paistettiin lihapullia, me leivottiin pätkismuffinsseja. Ja mä söin, mä söin mahan täyteen.

JA MÄ OLIN niin onnellinen. Ja, kuten Julia Robertskin sanoi Eat pray lovessa: I don't need to love you to prove that I love myself! Niin, meillä on lupa rakastaa itseämme. Ei, se on velvollisuus.

Kuvissa osa rakkaita ystäviäni.

Symboloiko banaani elämää?

MÄ TUIJOTAN BANAANIA mun edessäni. Mä olin piilottanut sen kuivakaappiin, ettei kukaan ottaisi sitä. Olin päättänyt syödä tänään banaanin, ja kun sisko oli syönyt jo kaksi, piti toi viimenen yksilö piilottaa. Varmuuden vuoksi.

SE BANAANI OLI ihan keltainen ja vielä tosi tuore. Sen vois melkein haistaa, sen tuoreuden siis, se hedelmä ei ollut ollut vielä kauaakaan tässä maailmassa. Ei ainakaan meidän keittiössä. Inhoon muuten sellaisia mustapilkullisia banaaneja.

SE BANAANI SYMBOLOI mulle jotain. Ensinnäkin, olin lainannut kirjastosta pari anoreksiaa käsittelevää kirjaa. Ihan sairaan hyviä muuten molemmat, kyselkää jos kiinnostaa. Anyways, olen oppinut mm. niiden kirjojen avulla ymmärtämään itseäni paljon enemmän. Mun käyttäytyminen on ”normaalia”, jos on tällanen sairaus, tai ongelma, miten sitä nyt haluaa nimittää. Olen tajunnut, että ihminen todellakin tarvitsee energiaa, niin hassulta kuin se ehkä kuulostaakin. Ei ole ihme, kun en ole jaksanutkaan mitään. Kaikki energia, mitä olen itselleni sallinut, on mennyt peruselintoimintojen, niiden kaikkein tärkeimpien, hoitamiseen.

TOINEN JUTTU, JONKA mä olen käsittänyt, on että ihminen tarvitsee ihan kaikkia osia ruokaympyrästä elääkseen, ihan kaikkia ravintoaineita. Ja suurin osa aineista ei toimi ilman toisten aineiden tukea. Se on hassua. Mä olen elänyt vuosia vältellen esimerkiksi rasvaa ihan viimeiseen asti. Mitä vähemmän rasvaa, sitä parempi. Sitähän mainokset meille tässä perfektionistisessa yhteiskunnassamme suoltaa koko ajan, eikö vaan? Syökää vain tätä tai tätä, näillä laihtuu. Kauppa käy, kun ihmiset on tyytymättömiä itseensä. Oikeasti keho tarvitsee kaikkea, ja jos jotain puuttuu, se ei voi kunnolla käyttää sitäkään hyvää, mitä on jo saanut.

SE BANAANI OLI ylimääränen. Ikään kuin turha tekijä mun tarkasti suunnitellussa ja kontrolloidussa ruokavaliossa. Ylimääräistä oli jok’ikinen välipala, mikä meni kurkusta alas. Ylimäärästä ja turhaa oli ”liian iso” leipäpala, liian suuri kupillinen jugurttia. Liikaa oli edes yksi ylimääräinen elintarvike, yksi hedelmä. Se banaani oli vapaus.

MÄ OLIN PÄÄTTÄNYT alkaa syödä enemmän, päättänyt alkaa huolehtia itsestäni. Yks tosi tärkeä asia, minkä mä opin siitä kirjasta, oli se, että keho osaa aivan itse säädellä itseään. Se tietää milloin se tarvitsee jotain, se osaa ilmoittaa siitä (siksi mun aivoissani ei liikkunutkaan muuta kuin ruokaa), ja mikä parasta, se kertoo kyllä sitten, kun on saanut tarpeekseen. Ts. ylensyönnin vaaraa ei periaatteessa edes ole.

MUN ANOREKSIANI EI paljoa ole ulospäin näkynyt, mielestäni näytän varsin terveeltä, mutta oloon muuten se on vaikuttanut todella negatiivisella tavalla. Mä todellakin haluan toipua, kun vaan miettiikin eteenpäin elämää ja kuvittelee sen jatkuvan samalla kaavalla kuin tähän asti ..ei edes näe mitään elämää.

TAKAISIN SIIHEN BANAANIIN. Mä olin muuten päättänyt syödä tänään tosi hyvin. Ja niin söinkin, mutta sitten iltapäivällä.. mä tulin kotiin jo puoli kahden maissa, ja teki oikeesti mieli jo syödä.  Sitten söinkin kolmen aikaan. Päivällistä. Koska en halunnut syödä välipalaa, vaikka olin päättänyt syödä enemmän. Taisin ahdistua ”liiasta” syömisestäni, enkä syönyt taaskaan tarpeeksi. Jälkeenpäin tuli sairas nälkä, ja piti hakea se banaani.

Ahdisti aina vaan, nälkä jäi. Söin paahtoleivän, ja jugurttia. Ja jotain muutakin. Söin jopa suklaakeksin. Onneksi luin taas kirjaa, ja tajusin, että pitää syödä sekä säännöllisesti, että tarpeeksi. Ja monipuolisesti. Ja keho ilmoittaa nälästään niin kauan, kun sillä on puutostila menossa. Tuudittaudun nyt siihen. Huomenna tulee muuten kavereita, kun on Pirkan maailmanlaajuinen syödään yhdessä- kampanja. Me tehdään paljon hyvää ruokaa ja vietetään aikaa yhdessä. Eikä suupaloja lasketa.

Musta on muuten ihana ajatus antaa mun keholleni sitä mitä se haluaa, kun olen alkanut oppia, että silläkin on oikeasti oma tahto. Hassua. Mua hymyilyttää. Luulenpa, että pikkuvarvas kaipaa tänään vähän sipsejä.

Mustavalkotiistai

Mustavalkomaanantain haaste nro 82, omakuva. 

Kun luomisvimma yllättää, estot pois

TOISINAAN MIELENI VALTAA mahdoton luomisen vimma, silloin on vain pakko kirjoittaa. Tuntuu, kuin sormiani oikeasti polttelisi ja kihelmöisi, nyt keksin, se tuntuu siltä, kun yrittää venyttää, ja vaan sattuu, mutta pitää jatkaa. Siltä tuntuu, kun täytyy kirjoittaa, sormia kihelmöi olkapäistä alkaen ja sitten on pakko laittaa sormet näppäimistöle ja-- aah.. 

       
OLEN MYÖS MIETTINYT blogiani. Alun perin aloin kirjoittaa sitä kirjoittamisen takia, vähitellen sille on muodostunut teema. Taidan kuitenkin ottaa teemakseni takaisin kirjoittamisen, mihin muuten laittaisin luomisvimmani tuotokset? Ajattelin ensin Facebookin muistiinpanoja. Ei, edes minä en pysty kohtelemaan tuotoksiani niin huonosti. Ne ansaitsevat tulla nähdyksi, olivatpa ne kuinka rupisia tahansa. Ja jonain päivänä haluan ehkä kirjoittaa yhden sanan. No ei sentään, (kauhistuisitte, jos lukisitte erästä löytämääni loistavaa blogia, (Big Sur ja Surreal) jonka kirjoittaja julkaisee oikeasti joskus vain yhden sanan, hehheh sanokaa mitä sanotte, mutta mielestäni aivan mahtavaa luettavaa!) Pointti tässä kuitenkin on se, että alan julkaista blogissani milloin mitäkin, lähinnä ehkä sanataidetta, toki fiiliksiäni ja tuntemuksiani, mutta en enää saman kaavan mukaan. Jos jonain päivänä haluan julkaista yhden valokuvan, sitten julkaisen, enkä mieti sen enempää blogin "imagon" kärsimistä. Jonain päivänä tulee pelkkää tekstiä, toisena vain scheissea, mutta that's life. I've gotta do what I've gotta do.So, from now on, I'll write about everything, anytime I want to, and In any language I want to. Hei, täähän on vapauttavaa! Mutta siis, pitemmittä puheitta, jätän teidät kauhistelemaan luomisenvimmani (tummuneita) hedelmiä. Päätin kirjoittaa teille kirjoittamisesta.

KAIKISTA KIINNOSTAVINTA ON kirjoittaa. Se tunne, se tunne, kun viimein saat kiinni aiheesta, sormet lentävät näppäimistöllä ja pää on utuinen. Et ajattele, ainakaan rationaalisesti, et järjellä, alitajuntasi virtaa vapaasti ja ohjaa käsiä. Jossain vaiheessa on pakko ravistella hieman särkeviä ranteita, noin, nyt voi taas jatkaa. Kirjoittaminen on autuasta, siinä pääsee jonkinlaiseen toiseen olotilaan, tilaan, jossa ei olla, mutta kuitenkin ollaan, enemmän kuin normaalisti. Kirjoittaessa tulee tunne kuin voisit tehdä mitä vaan. Vain taivas on rajana. (Sama tunne minulle tuli lapsena, kun keinuin, ja jalat tavoittelivat sinistä taivasta. Jos hyppäisin, lentäisin maailman ääriin. Sitä en kuitenkaan uskaltanut tehdä.)

VAIKEINTA KIRJOITTAMISESSA ON sen aloittaminen. En ikinä tiedä, mitä pitäisi kirjoittaa, ja miten. Aloittaminen venyy ja venyy, kunnes toisinaan tulee vain pakottava tarve kirjoittaa jostakin, ihan mistä vaan. Katso sana sieltä ja toinen täältä, noin, siinä on aihe. Mitä näet edessäsi pöydällä? Tyhjä kahvimuki, kirjoja, lappuja ja kyniä. Onko jossain tekstiä? Googletan kahvikuppi. Etsin lauseen, joka ei ala samalla sanalla. ”Jos pidät hauskoista kahvikupeista..” Alkaa joku linkki. Tästä voisi periaatteessa alkaa kirjoittaa, pitää vaan poistaa kahvikuppi lauseen lopusta.

VAIKEAA ON MYÖS työstämisvaihe, kun omat negatiiviset ajatukset tuomitsevat jokaisen lennokkaan idean. Ei, pois, liian huono. Ei tämä käy. Eieieiei. Roskaa. Tässä! .. Tai ei sittenkään. Kyllästyttävää, tiedän. Siksi pitääkin harrastaa vapaata kirjoittamista. Vapaata kirjoittamista voi harrastaa juuri tuolla edellä mainitsemallani tavalla, jatkaa lausetta aivan päättömällä tavalla (tärkeintä on ajatusvirran muuttaminen sanalliseksi huolimatta siitä kuinka tyhmältä se ehkä kuulostaa) kunnes edessä on valmis? teksti.

TOINEN TAPA ON asettaa ajastin soimaan vaikkapa kymmenen minuutin kuluttua, ja alkaa kirjoittaa mitä  päähän tulee. Koko ajan vaan kirjoittaa. Suosittelen näiden kahden tavan yhdistämistä.

          Jotkut tykkäävät myös kirjoittaa aamusivuja, eli töhertää heti herättyään tietyn määrän tekstiä (esimerkiksi kolme sivua, vaikkakin henkilökohtaisesti illantorkkuna kauhistun tehtävän vaativuutta ja suosittelen mieluummin vaikkapa aikarajaa puhumattakaan koko toiminnon suorittamatta jättämisestä), jälleen ajatusvirtaa.

VOIT KOKEILLA MYÖS seuraavanlaista taktiikkaa: Valitse yksi sana, ihan mikä vaan. Vaikka se, mikä tulee ensimmäisenä mieleesi. Tai toisena. Kirjoita sitten (mahdollisimman kattavasti) mitä mieleesi tulee kyseisestä sanasta.

          Toinen edellisen kaltainen mielenkiintoinen harjoitus on kirjoittaa kaksi minuuttia siitä, millainen olet mielestäsi—(ja tähän kohtaan lisäät jonkin toiminnon, asenteen tai taidon). Esimerkki: Millainen olet mielestäsi kirjoittajana. Sitten selität ummet ja lammet (aikaa siis kaksi minuuttia) siitä, kuinka haluaisit osata ja tässä sitä yrität, vaan aika ei taida riittääkään, mutta silti pitäisi saada aikaan järkevä teksti moninaisine osineen.. Vaan ei, tämäkin on harjoitus! Nimenomaan luovan kirjoittamisen harjoitus.

Kirjoitelkaas, lapsukaiset.

Ps. Kirjoitin tänään aikaisemmin niin järkevän feikkiartikkelin maahanmuuttajista, etten taida julkaista sitä missään. Todellakaan.

Pps. Muokkasin myös fonttia. En itsekään tiedä vielä, mitä mieltä olen.

Eihän kukaan voi vahingoittaa haurasta lintua?

JOS LAIHTUU TARPEEKSI, haihtuuko sitten pois? Kukaan ei näe mua, mulla on silmät kiinni. Iskä sanoo, että popcornipensaita on olemassa. Näin juuri yhden.

SE ON PAKKO kai nyt tunnustaa, tiedän, miksi en enää jaksa. Tiedän, miksi jäseneni ovat hervottomat, tiedän, miksi en ole enää onnellinen. Anoreksia. Luulin, että se tulisi vain heikoille, luulin, että se tulisi vain sairastuville ihmisille. Ei minulle, ei. Ei minulla mitään edes ole. Mitä sitten, jos en halua katsoa itseäni peilistä, en tahdo muiden näkevän minua, en poraavan minuun läpitunkevia, arvostelevia katseitaan. Mitä sitten, vaikka ihmisten syöminen kuulostaakin minusta hirveältä ahmimiselta, noin, sinne menee ällöttävä annos makaronilaatikkoa mässäilevään suuhun, haarukka toisensa jälkeen. Jokainen tahmea suun avaaminen saa ihoni kananlihalle. Mitä sitten, vaikka tunnen olevani lihava, niinhän ne läskit usein ajatteleekin. Sietääkin ajatella. Mitä sitten, vaikka toiset ehkä huolestuvat. Mutta ei, ei se minulla ole. Ehei.

Toisinaan, kun katselen n. kuukauden takaisia valokuvia itsestäni, alkaa oksettaa.

KUITENKIN TULIN MIETTINEEKSI kyseistä vaihtoehtoa. Entä jos kuitenkin.. Pakko tähän on saada loppu. On kiduttavaa olla invalidina ja katsella vierestä, kun toiset pääsee juoksemaan. Kuihdun väsymykseeni. En jaksa enää edes olla minä. Kuka sitten? Ehken kukaan.

TOSIASIOIDEN TUNNUSTAMINEN AUTTAA yllättävän paljon. Viime yönä myönsin sen itselleni. Olen sairas, ja tarvitsen apua. Tilanne on riistäytynyt käsistä, ja voi vain pahentua, ellei siihen puututa heti. Loppujen lopuksi uskon olevani onnellisempi normaalina.

-MUTTA MINUSTAHAN EI tule lihavaa, julistin kerran itselleni. Se päätös kai minut johti tähänkin. Koin mahtavaa ylemmyydentunnetta ylipainoisia ihmisiä kohtaan, jotka valittivat lihavuudestaan, ja siitä, etteivät osanneet laihduttaa. Teki mieli huutaa päin naamaa: NO ÄLÄ SYÖ SITTEN!

Ikään kuin joku minussa olisi huutanut sen itselleni. Laihduttaminenhan on tosi helppoa. Sen kuin ei vain syö enää, ainakaan niin paljoa. Sitten urheilee paljon päälle, jo pitäisi tulla timmiksi. En tajunnut, että se voisi viedä terveyden, en ajatellut, että siitä voisi olla jotain haittaa. En tiennyt, miten voimattomaksi tulisin tekemään mitään, en osannut ennustaa pakkomielteeni vaikutusta mielenterveyteeni.

Eihän kukaan voi vahingoittaa haurasta lintua?

OLEN VIIMEIN TULLUT päätepisteeseen, viimein levittänyt kaiken pöydälle. Tässä, nämä ovat ongelmani, näitä kipuilen. Pelkään olla heikko, pelkään olla minä. Pelkään menettää kontrollin, enhän voi tietää, mitä sen jälkeen tapahtuu. Pelkään, ettei minua hyväksytä omana itsenäni. Siksi en tahtonutkaan olla minä. Nyt tahdon.

Söin jo ylimääräisen kupin muroja.

Onhan tässä aikaa

ANNAN KATSEENI VAELTAA ympäri valkoisen huoneen seiniä, pitkin sen värikkäitä muistilappuja ja ensiapuohjekaavakkeita. Neula lävistää sormeni, mutta tuijotan vain sinnikkäästi muualle. Ei mua jännitä, mutsihan se sitä pistää, mutta ei nyt vaan tee mieli katsoa. Nyt se puristaa mun nimetöntäni ja pumppaa verta putkeen. En edelleenkään katso. Se sattui kyllä vähemmän, kun muistinkaan. Saan palkaksi Aku Ankka- tarran. Sellaisen kiiltävän, sillä on stetsoni päässä.

          Pyöritän nahkaista rullatuolia ympäri, ympäri, kunnes mutsi palaa "labrasta" varsin valaistuneen näköisenä. - Ei ihme, että sua on tyttö väsyttänyt. Sun hemoglobiiniarvot on tosi alhaset, se huokaa. Sen sydän oli varmaan kurkussa, sen verran kovaa se huudahti tulokset nähtyään. Kyllä se silti näyttää aika iloselta, varmaan helpottunu, kun saatiin vihdoin tietää mikä mua on rieponut. - Etkö sä ole ruokkinut sun lastas, joku äidin työkavereista vitsailee tullessaan huoneeseen. Eihän suutarin lapsilla aina ole kenkiä, äiti naurahtaa.

KAKSI PÄIVÄÄ MYÖHEMMIN löydän itseni jälleen terveyskeskuksesta kyynärtaipeet suoriksi venytettyinä hoitajan tunkiessa niistä toiseen paksua neulaa. Tällä kertaa tuijotan hauskaa Aku Ankka julistetta. Itse asiassa se on aika.. hauska. Ihan hauskan näköinen, mietin, ja neula painuu syvemmälle. – Ei täältä kyllä mitään verta tule, sinulla kun on niin ohuet suonetkin, hoitaja mutisee puoliääneen. Rypistän otsaani. – Sano vaan reilusti, jos tuntuu, hän lisää, ja kääntelee piikkiä ihoni sisällä. Eihän tässä mitään, kihisen. Pääni sisällä. Puristan kättäni tiukemmin nyrkkiin.

          Kohta hoitaja kyllästyy liian kylmään ja huonoveriseen oikeaan käteeni, ja pistää neulan vasempaan. Veri pulppuaa iloisesti ainakin viiteen putkeen. Huokaan helpotuksesta ja uskallan taas hengittää. Hoitaja teippaa valmiisiin pulloihin etikettejä. Yhtäkkiä päässä alkaa heittää, huone pyörii ympyrää ja silmissä sumenee. – Onko sinulla hyvä olo, kuuluu kaukaisesti taustalta. Pyörryttää, saan sanottua. Tunnen, kuinka veri pakenee kasvoiltani ja hulahtaa kohta takaisin kuumana. Oksettaa. Sitten pimenee.

          Mustaa. Mustaa, ja yhtäkkiä kuulen radion. Nukuttaa. Missä olen? Näenkö unta? Missä olen?! Paniikki alkaa vallata mieltäni. Sitten näen huoneen, vaaleat seinät, ja terveysjulisteet, ja joku nainen. – Missä olen, huudan paniikissa. Sitten tajuan. Olen aivan kummallisessa asennossa, jotenkin ihan väärin päin. Hoitaja nostaa (tai laskee, en itsekään tiedä) minua johonkin suuntaan, ja pian istun taas tuolilla. Tärisen. Minut ohjataan kovalle sairaalasängylle makaamaan. Itkettää. Mutsi tulee kohta, se oli lähtenyt etsimään mua, kun ei ollut kuulunut takaisin niistä kokeista. Se oli järjestänyt mulle lisätutkimukset, katsotaan, ettei esimerkiksi ole kilpirauhasen vajaatoiminnasta kyse. Ensi viikolle on varattu aika lääkäriin.

KOULUSSA ON VÄSYNYTTÄ, joskus en jaksa edes kannatella ruumistani pystyssä. Yhdelle opettajalle olen kertonut jo anemiasta. Ettei sitten ihmettelisi hiipunutta aktiivisuuttani. Näin ihan varmuuden vuoksi.

KAIKKEIN VAIKEINTA ASIASSA on hyväksyä oma heikkouteni. Suoritin. Juoksin, treenasin. Yritin olla hyvä kaikessa. No, nyt en voi. En enää. Enää en voi piiskata itseäni yli voimavarojeni, kehoni ei vain enää kestänyt. Äiti sanoo, että kehoni ei nyt saa kunnolla happea, siksi en jaksa liikuttaa sitä. Kaikki happi menee normaalien elintoimintojen suorittamiseen. En luultavasti voi suorittaa kahta meneillään olevaa liikunnankurssiakaan, ainakaan kunnolla. En jaksa päntätä, niinkuin ennen. Enkä voi enää urheilla hullun lailla. Siihen tuli nyt piste. Piste, jota ei voi vain pyyhkiä pois, ja jatkaa lausetta.

NYT SINULLA ON aikaa hoitaa itseäsi, olla hyvä itsellesi, äiti sanoo. Tehdä mukavia asioita. En vieläkään jaksa keksiä jutun jujua. Mitä hyötyä on olla hyvä itsellensä? Miten se tehdään?  Sitä jään innolla selvittelemään. Onhan tässä aikaa.

Nytpä tahdon olla mä

VÄSYNEET AAMUT, NUUTUNEET iltapäivät, ja yöttömät yöt - takana, toivoisin. Sain viimein otteen ahdistukseni ja stressin mahdollisesta laukaisijasta ja ylläpitäjästä - suorittamisesta. Väsyin väsymykseen. En enää jaksanut sitä puristavaa tunnetta rinnassa, ei happea, muutama ylimääräinen hengenveto. Nukahdan kohta. En saa unta. Voimattomuuden lisäksi ajatusmaailmani oli aina tavattoman yksipuolista. Ruoka-liikunta-koulu-ruokaliikuntakoululiikunruokouliikunruokoulu. Ajatusmaailmani täytti vain suunnitelmat seuraavasta ateriasta, rääkkiliikunta, ja läksyt. Pakonomaisesti. Mutta nyt se on loppu.

EN VAIN JAKSANUT enää. Halusin muuttua, uupumus hallitsi elämää jo kokonaisvaltaisesti. Aloin tutkia ajatuksiani. Mietin mahdollisia syitä suorittamiselle. Perfektionismi, tietysti. Miksi sitten olen perfektionisti? Kaiken kaikkiaan kyseinen ongelma juontaa juurensa toisten ihmisten miellyttämisestä. Miten tulisin hyväksytyksi? Olemalla kaunis ja hoikka. Ja menestyvä, joka saralla. Näin saisin ihmisten suosion. 

EN IKINÄ OSANNUT luoda rajoja itselleni. Jo viisivuotiaana huitelin illat pitkät vaarallisilla kaduilla muutamaa vuotta vanhemman naapurinlikan kanssa. Pyörällä, itku kurkussa ja kypärä vinossa. Takaisin palattiin kasvot likaisina, itkusta läikikkäinä. Kerran annoin tytön leikata otsatukkani. Pois, kokonaan. Äiti ei kyllä tykännyt. 

          Nykyäänkin, jos joku sattuu ehdottamaan jotain, vastaan automaattisesti kyllä. Ikään kuin minuun ei olisi ikinä ohjelmoitu ei-nappia. Kyllä voin tulla. Toki teen sen. Ei se mitään. Voin tuoda. Odota, kysyn äidiltä. Niin - en ainakaan koskaan päättänyt mistään itse. Pelkäsin etten osaa, etten voi. En uskaltanut sanoa ei. Halusin, että äiti on se ilonpilaaja. Sori kaverit, nyt ei käy, kun mutsi haluaa viettää koti-illan. Oma nahka ehkä pelastui, kaverit pitivät minua edelleen kivana, mutsia ei kyllä välttämättä. Miksen vaan sanonut, että olen väsynyt.

SE, JOKA JOSKUS sanoi, että ihmisen pahin vihollinen on se itse, oli kyllä harvinaisen oikeassa. 

KUKA MUKA TYKKÄÄ miellyttäjistä? Kuka pitää ihmisestä vain sen ulkoisten ominaisuuksien vuoksi? Kuka haluaa olla itsensäkiduttajan kanssa? Ei kukaan. En minäkään. Joten en ole. Enää.

RAKASTAN IHMISESSÄ AITOUTTA. Sitä, että se uskaltaa olla oma itsensä, välittämättä muiden mielipiteistä. Sitä, että se rakastaa olla juuri se, kuka se on. Sitä, ettei se halua muuttaa itsessään mitään, mikä ei oikeasti kaipaa muutosta. You don't have to change a thing, I love you just the way you are, laulaa Glenn Medeiroskin. Mistä tuollaisia miehiä saa?

TÄNÄÄN HERÄSIN ONNELLISENA. Olin iloinen siitä, että on aamu. Olin iloinen siitä, että saisin viettää mukavan kaksituntisen kotona ennen kouluun menoa. Olin iloinen polkiessani bussipysäkille, iloinen bussissa. Hymyilin. Tajusin, että haluan olla minä.