Symboloiko banaani elämää?

MÄ TUIJOTAN BANAANIA mun edessäni. Mä olin piilottanut sen kuivakaappiin, ettei kukaan ottaisi sitä. Olin päättänyt syödä tänään banaanin, ja kun sisko oli syönyt jo kaksi, piti toi viimenen yksilö piilottaa. Varmuuden vuoksi.

SE BANAANI OLI ihan keltainen ja vielä tosi tuore. Sen vois melkein haistaa, sen tuoreuden siis, se hedelmä ei ollut ollut vielä kauaakaan tässä maailmassa. Ei ainakaan meidän keittiössä. Inhoon muuten sellaisia mustapilkullisia banaaneja.

SE BANAANI SYMBOLOI mulle jotain. Ensinnäkin, olin lainannut kirjastosta pari anoreksiaa käsittelevää kirjaa. Ihan sairaan hyviä muuten molemmat, kyselkää jos kiinnostaa. Anyways, olen oppinut mm. niiden kirjojen avulla ymmärtämään itseäni paljon enemmän. Mun käyttäytyminen on ”normaalia”, jos on tällanen sairaus, tai ongelma, miten sitä nyt haluaa nimittää. Olen tajunnut, että ihminen todellakin tarvitsee energiaa, niin hassulta kuin se ehkä kuulostaakin. Ei ole ihme, kun en ole jaksanutkaan mitään. Kaikki energia, mitä olen itselleni sallinut, on mennyt peruselintoimintojen, niiden kaikkein tärkeimpien, hoitamiseen.

TOINEN JUTTU, JONKA mä olen käsittänyt, on että ihminen tarvitsee ihan kaikkia osia ruokaympyrästä elääkseen, ihan kaikkia ravintoaineita. Ja suurin osa aineista ei toimi ilman toisten aineiden tukea. Se on hassua. Mä olen elänyt vuosia vältellen esimerkiksi rasvaa ihan viimeiseen asti. Mitä vähemmän rasvaa, sitä parempi. Sitähän mainokset meille tässä perfektionistisessa yhteiskunnassamme suoltaa koko ajan, eikö vaan? Syökää vain tätä tai tätä, näillä laihtuu. Kauppa käy, kun ihmiset on tyytymättömiä itseensä. Oikeasti keho tarvitsee kaikkea, ja jos jotain puuttuu, se ei voi kunnolla käyttää sitäkään hyvää, mitä on jo saanut.

SE BANAANI OLI ylimääränen. Ikään kuin turha tekijä mun tarkasti suunnitellussa ja kontrolloidussa ruokavaliossa. Ylimääräistä oli jok’ikinen välipala, mikä meni kurkusta alas. Ylimäärästä ja turhaa oli ”liian iso” leipäpala, liian suuri kupillinen jugurttia. Liikaa oli edes yksi ylimääräinen elintarvike, yksi hedelmä. Se banaani oli vapaus.

MÄ OLIN PÄÄTTÄNYT alkaa syödä enemmän, päättänyt alkaa huolehtia itsestäni. Yks tosi tärkeä asia, minkä mä opin siitä kirjasta, oli se, että keho osaa aivan itse säädellä itseään. Se tietää milloin se tarvitsee jotain, se osaa ilmoittaa siitä (siksi mun aivoissani ei liikkunutkaan muuta kuin ruokaa), ja mikä parasta, se kertoo kyllä sitten, kun on saanut tarpeekseen. Ts. ylensyönnin vaaraa ei periaatteessa edes ole.

MUN ANOREKSIANI EI paljoa ole ulospäin näkynyt, mielestäni näytän varsin terveeltä, mutta oloon muuten se on vaikuttanut todella negatiivisella tavalla. Mä todellakin haluan toipua, kun vaan miettiikin eteenpäin elämää ja kuvittelee sen jatkuvan samalla kaavalla kuin tähän asti ..ei edes näe mitään elämää.

TAKAISIN SIIHEN BANAANIIN. Mä olin muuten päättänyt syödä tänään tosi hyvin. Ja niin söinkin, mutta sitten iltapäivällä.. mä tulin kotiin jo puoli kahden maissa, ja teki oikeesti mieli jo syödä.  Sitten söinkin kolmen aikaan. Päivällistä. Koska en halunnut syödä välipalaa, vaikka olin päättänyt syödä enemmän. Taisin ahdistua ”liiasta” syömisestäni, enkä syönyt taaskaan tarpeeksi. Jälkeenpäin tuli sairas nälkä, ja piti hakea se banaani.

Ahdisti aina vaan, nälkä jäi. Söin paahtoleivän, ja jugurttia. Ja jotain muutakin. Söin jopa suklaakeksin. Onneksi luin taas kirjaa, ja tajusin, että pitää syödä sekä säännöllisesti, että tarpeeksi. Ja monipuolisesti. Ja keho ilmoittaa nälästään niin kauan, kun sillä on puutostila menossa. Tuudittaudun nyt siihen. Huomenna tulee muuten kavereita, kun on Pirkan maailmanlaajuinen syödään yhdessä- kampanja. Me tehdään paljon hyvää ruokaa ja vietetään aikaa yhdessä. Eikä suupaloja lasketa.

Musta on muuten ihana ajatus antaa mun keholleni sitä mitä se haluaa, kun olen alkanut oppia, että silläkin on oikeasti oma tahto. Hassua. Mua hymyilyttää. Luulenpa, että pikkuvarvas kaipaa tänään vähän sipsejä.