Löysin syksyn

ME ISTUTAAN PIMEÄSSÄ, ja kukaan ei sano mitään. Tuijotetaan tuikkujen liekkejä, pieniä, lepattavia. Tv-tasolla pitkä rivi, ja olkkarin pöydälläkin kaksi isompaa, se sydämen mallinen on jo melkein sammunut. Kynttilät on niin hiljaisia, se valo on hiljaista valoa. Valkoista, keltaista. Pöydällä tyhjät smoothielasit ja muffinssipapereita. 

ME MAATAAN SOHVILLA, nojatuoleissa, ja mä olen pienessä kippurassa. On niin hyvä vaan olla. Kello lyö yhtä ja me ollaan hiljaa. Ne liekitkään ei puhu, se valohan oli hiljaista. 

MÄ KERRON KUINKA mulla on samanlainen olo, kun joskus pienenä mökillä, ollaan kolmistaan minä ja sisko ja iskä, äiti on kotona kun se on duunissa. On aika myöhä ja talvi, me kömmitään isoon sänkyyn siskon kanssa, mahat täynnä ja tyytyväisiä. Vaimea valo tunkeutuu piemään kammariin ohuen verhon läpi, kun iskä katsoo Uutisvuotoa, ja alkutunnari soi. Sillon mä tunnen olevani niin turvassa. Kuin kehdossa, siellä pesässä, sisko vieressä ja iskä ihan lähellä. Mä sanon siskolle pari sanaa ja nukahdan heti.

NYT MÄ TOSIAAN olen yrittänyt, mä huolehdin itsestäni ja nautin ruoasta. Jo aamusta asti, mä söin, mä söin hyvin, pureskelin huolellisesti kaiken, pitkään. Kunnes maha oli täynnä. Mä olin niin onnellinen. Mun maha on täynnä! Ei syyllisyyttä. Mä melkein lensin, askelet kevyet, kun riensin kauppaan koiran kanssa. Ilma niin raikas, ihana, syksy.

VIIME AIKOINA SYKSY on merkinnyt mulle kaikkea pahaa. Mä näin syksyn niinkuin harmaan pumpulin, likaisen, käytetyn vanulapun. Vettyneen. Mä elin siinä vanussa. Kun mä katsoin eteeni, mä näin toivottomuutta, kun mä katsoin taakseni, mä näin harmaata. Läskiä. Epätäydellisyyttä. Mutta kun mä katsoin eteeni, mä näin sitä ihan samaa. Ikuista suorittamista.

JA KUN MÄ annoin tuulen virrata mun kehoni läpi, mä tajusin, mitä syksy oikeasti on. Se on kauneutta, tippuneita lehtiä, haikeutta, viileää ilmaa, unta ja virkeyttä, tanssia, iloa, tuulta, vapautta, ja hyvää oloa. Jos mä vaan annan luvan, ja hellitän.

ME JUOSTIIN SATEESSA, ystävälläni liian pienet kumpparit. Me kaivettiin perunoita maasta, ja hihkuttiin kun saatiin yksi todella iso. Me tehtiin salaattia, me muussattiin ne perunat, me paistettiin lihapullia, me leivottiin pätkismuffinsseja. Ja mä söin, mä söin mahan täyteen.

JA MÄ OLIN niin onnellinen. Ja, kuten Julia Robertskin sanoi Eat pray lovessa: I don't need to love you to prove that I love myself! Niin, meillä on lupa rakastaa itseämme. Ei, se on velvollisuus.

Kuvissa osa rakkaita ystäviäni.