Viimeinen ilta

KIRPEÄ ILMA NIPISTI nenääni ja aurinko lämmitti selkää. Hihoista pilkottavat sormet kohmeisina kysyin itseltäni. Eletäänkö nyt syyskuuta?
Se tarkoittaa sitten sitä, että on syksy.

Aika jättää kesä taakseen.

Nyt muistelen, ehkä viimeisen kerran, viime kesää ja sitä, mikä sai mut tuntemaan näin
sillon joskus. / Fifteenin-leirin tunnelmat, kaivoin ne päästäni uudestaan.

Viimeinen ilta. 

sanoit juostaanko kilpaa

illasta kostealla niityllä

kuraa roiskui valkoiselle hameelleni

joka oli kevyt ja melkein lensi

Soitit Coldplayn Scientistiä 

ja manasit, kun et osannut

introa pidemmälle

Kaikki yhteiset illat

merkitsevät katseet hämärässä

kun muut olivat lähteneet

pitkät halaukset

ja katsoit silmiini

kuulostaa kliseiseltä, mutta melkein hukuin

Ja sitten olit sä

kuuntelit mun juttuja

ja rakastit

autoit mua 

vaikka sua sattui

ehkä lujempaa kuin tiedän

Juoksit mun perään 

kun kukaan muu ei tullut

istuit mun vieressä

laiturilla

kokeiltiin kelluuko kengät

aurinko laski vastarannan juhlijoiden niskaan

onneksi kaukana

Ja se viimeinen ilta

käveltiin ympäri juhlakenttää

kierreltiin tolppia

ja tasapainoteltiin penkeillä

sun askel oli hidas ja mun lyhyt

en uskaltanut katsoa sua silmiin

kun puhuit vakavasti

etkä hymyillyt niinkuin ennen

Kyllä mä välitän, en vaan voi

sanoit

ja mä ehkä ymmärsin

Onko täällä ketään, joka koskaan voisi

halusin huutaa

maailmalle

Nytkin, aikaa myöhemmin

tähdet ehkä kuuntelee

niitä on niin paljon

kirkkaita

maailma pyörii

kun katsoo ylös tarpeeksi kauan

ne tähdet on kuin lamppuja

pieniä valoja, joita laitetaan kattoihin

Miksei tähtiä saa alas?

Ja sitten oli viimeinen ilta

kun oltiin juostu sen niityn poikki

ja kaikki oli selvää

ja mahdollisimman epäselvää

mä tulin sun luokse

ja sä käskit mut pois

säkin olit surullinen

en vaan tiedä syytä

Ja kohta sä etsit mut

ja mä kätkin mun kasvoni sun rintaa vasten

hautasin pään

ja itkin

niin, että koko ruumis tärisi

ja pelkäsin, että sotken sun paidan

Eikä mulla ollut aavistustakaan

että silläkin hetkellä

sua sattu kovempaa

Miks meillä on onnettomat rakkaudet, mietittiin 

hiljaa istuttiin terassilla

ja katseltiin kuuta

Me ollaan päämäärättömiä sieluja

halutaan kaikki

muttei koskaan saada mitään

Ehkä ollaan liian taiteilijoita, hymyilin

omissa pikku haavemaailmoissamme

tunteet heittelee laidasta laitaan

Ja sitten oli se viimeinen ilta

kun mä istuin kippurassa lattialla

pianon vieressä

joka soi niin kauniisti

ja pidättelin kyyneleitä

kunnes en enää voinut

Ja sitten oli viimeinen ilta

ja sä saatoit mut perille

sanoit koita nukkua

enkä mä voinut

ennen kuin olin kirjoittanut

kaiken

tuskan paperille

tai ainakin osan

käsi vapisten tekstasin sinulle

älä muistele mua pahalla

älä ollenkaan

ja kyyneleet huuhtoivat kirjaimet pois

Aamulla en voinut katsoa sua

olisin muuten itkenyt

ja loppujuhlassa

komeampana kuin koskaan

seisoskelit rennosti

sydän vääntyi väkisinkin

käänsin katseeni pois

Ja kahvin ja ylimakean jälkiruoan jälkeen

halusit halata

odotit vuoroas 

itkuisten ihmisten takana

ja katsoit mua silmiin

niin pitkään

ja halasit

toisen ikuisuuden

Nämä eivät olleet hyvästit

Haluan vain unohtaa.

Ja sitten olit sä

joka halasit

kymmenen kertaa

pidä itsestäs huolta

ja soitit rakastan sua.

Olen yhtä ihminen

MONTA PÄIVÄÄ SUJUNUT hyvin. Monta iloista päivää, ateriat ajallaan, osaan olla tarkka. Jokaisesta ruokaympyrän lohkosta jotain. Tykkään enemmän ruotsalaisesta. Suomalaisessa ruokaympyrässä ruoka-aineet on jaettu kuuteen eri osaan. Monia osia on siis yhdistelty, ruotsalaisessa ruokaympyrässä taas kaikki lohkot ovat yhtä suuria ja jokaisesta pitää ottaa jotain. Jos käyttäisin sitä suomalaista, saattaisin ajatella, että koska otin tätä, en tarvitse enää tuota - nehän ovat samassa lohkossa. Siispä suosin ruotsalaista.

MONTA PÄIVÄÄ SUJUI hyvin. Säännöllistä syömistä, iloa. Rakensin lautaseni huolellisesti ja nautin ruokailuhetkistä. Kerran erehdyin tarttumaan toiseen kirjaan - Olet mitä syöt. Se oli virhe. Vältä piilosokeria. Tavallisessa jugurtissa on sitä. Vältä rasvaa. Vältä sitä ja tätä. Syö paljon kasviksia, niin maha täyttyy. Menin paniikkiin. Eikö siinä toisessa oppaassa juuri kehotettu syömään kaikkea, jättää kielletyt- lista pois ja syödä kunnes on kylläinen? Ahdisti, juuri, kun olin oppinut jotain, joku toinen tuli ja musersi kaiken.

SE KIRJA OLIKIN vissiin tarkoitettu keski-ikäsille, toisen tyypin diabetekseen sairastumisriskin alla oleville henkilöille.

MÄ KAHMAISEN MAASTA lunta kouraani, se on ensilumi – pitkän koulutaipaleeni ensimmäinen lumipallo. Puristelen palloa tiukaksi pienessä nyrkissäni. Sitä ei sitten saa heittää, Sanni sanoo. Ainiin, muistan, ja tiputan pallon pois kädestäni. 

Ja heitin pallon melkein Sannin silmään, sen uskoi myös opettaja, joka antoi jälki-istuntoa.

KOKO VIISITOISTAMINUUTTISEN MIETIN kuumeisesti keinoa. Keinoa välttää rangaistus, keinoa välttää kertomasta vanhemmille. Jos jotakin pelkäsin opettajien lisäksi, niin vanhempia. Siis auktoriteetteja. En voinut kuvitellakaan, mitä kertomisesta olisi seurannut. Aina piti olla kiltti, minusta tuntui. Väärensin isäni nimikirjoituksen.

KYLLÄ SE MEIDÄN Laura on etevä, aina kehuttiin. Todistuksia esiteltiin juhlamekoissa kevätjuhlien ja joulujuhlien jälkeen, todistuksia ja välitodistuksia ja aineita kirjoitusvihkoista, ja niitä ihasteltiin ja olin tyytyväinen. Koska pingotin. On totta, että olen aina oppinut nopeasti, ja muutenkin ollut ”hyvä” koulussa. Valitettavasti siihen liittyi myös se ikävä seikka, että mun piti olla hyvä koulussa. Mun piti tehdä kauan läksyjä ja lukea monta tuntia kokeisiin. Mutta mä sain hyväksyntää.

POLKKATUKKA, NIKOTTAVA ITKU ja punertuneet silmät. Laura, viis vee. Ehkä näiltä ajoilta lähti mun häpeäntunteet.

YKS PÄIVÄ MÄ ahdistuin, tuntui, että kaikki vaatteet puristi ja olo oli liian suuri. Mä aloin katua jo parantumista. Mä juttelin mutsin kanssa yhteen asti yöllä. Itkettiin ja mä kerroin sille, että mä häpeän. Mä piilotan sen mun sisäisen tytön, sen viisivuotiaan Lauran, mä hakkaan sitä, mä pahoinpitelen sitä, mä en anna sen näyttää todellisia tunteitaan, mä en anna sille ruokaa, mä satutan sitä. Mun sisällä nimittäin on vielä se sama ihminen, joka oli 12 vuotta sitten. Ja mä häpeän, se on jotain, jotain mä häpeän. 

HÄPEÄN OLLA HEIKKO. Viime aikoina mä olen hävennyt hiipuneita voimiani, häpesin ainaista väsymystä ja innottomuutta. Mihin se ilo on kadonnut, mihin se loiste sun silmistä, ihmiset ajattelee. Se ei ole se sama energinen ja inspiroiva Laura enää. En olekaan, halusin itkeä. Oli pakko selitellä, joka suuntaan kertoa syitä, ettei kukaan vaan olisi pitänyt minua.. niin, minä? Mitä muut olisivat ajatelleet, jos olisinkin ollut väsynyt ja veltto ”ilman syytä”? Olisiko minut hyljätty, pelkäsinkö sitä, vai kenties suosion menettämistä? En olisikaan enää se sama Laura, josta kaikki tykkää.

MÄ HÄPESIN MYÖS silloin, kun mä kerroin ihmisille mun anoreksiasta. Mä häpesin, koska mä olin ”epäonnistunut” jopa anorektikkona! Mä en ollut semmonen laiha, mä en päässyt sairaalaan. Nyt kaikki varmaan ajattelee, että eihän toi edes ole laiha. Tolla ei ole oikeutta sanoa, että sillä on anoreksia, jos se ei edes ole laiha, ne varmaan ajattelee. Mä häpesin jälleen itseäni. Ikään kuin mulla ei olisi edes oikeutta elää.

MUTTA KYLLÄ MULLA on. Oikeus. Elää. Koska mä olen yhtä arvokas kuin kaikki muutkin, yhtä arvokas teinpä mä jotain suurta tai en. Yhtä arvokas pärjäsinpä mä koulussa tai en. Yhtä ihana lihavana tai laihana. Yhtä ihminen.

Kuvissa rakkaita ihmisiä.


Ps. Mietin ulkoasun muutosta, toi uus banneri saa olla tossa hetken.

Löysin syksyn

ME ISTUTAAN PIMEÄSSÄ, ja kukaan ei sano mitään. Tuijotetaan tuikkujen liekkejä, pieniä, lepattavia. Tv-tasolla pitkä rivi, ja olkkarin pöydälläkin kaksi isompaa, se sydämen mallinen on jo melkein sammunut. Kynttilät on niin hiljaisia, se valo on hiljaista valoa. Valkoista, keltaista. Pöydällä tyhjät smoothielasit ja muffinssipapereita. 

ME MAATAAN SOHVILLA, nojatuoleissa, ja mä olen pienessä kippurassa. On niin hyvä vaan olla. Kello lyö yhtä ja me ollaan hiljaa. Ne liekitkään ei puhu, se valohan oli hiljaista. 

MÄ KERRON KUINKA mulla on samanlainen olo, kun joskus pienenä mökillä, ollaan kolmistaan minä ja sisko ja iskä, äiti on kotona kun se on duunissa. On aika myöhä ja talvi, me kömmitään isoon sänkyyn siskon kanssa, mahat täynnä ja tyytyväisiä. Vaimea valo tunkeutuu piemään kammariin ohuen verhon läpi, kun iskä katsoo Uutisvuotoa, ja alkutunnari soi. Sillon mä tunnen olevani niin turvassa. Kuin kehdossa, siellä pesässä, sisko vieressä ja iskä ihan lähellä. Mä sanon siskolle pari sanaa ja nukahdan heti.

NYT MÄ TOSIAAN olen yrittänyt, mä huolehdin itsestäni ja nautin ruoasta. Jo aamusta asti, mä söin, mä söin hyvin, pureskelin huolellisesti kaiken, pitkään. Kunnes maha oli täynnä. Mä olin niin onnellinen. Mun maha on täynnä! Ei syyllisyyttä. Mä melkein lensin, askelet kevyet, kun riensin kauppaan koiran kanssa. Ilma niin raikas, ihana, syksy.

VIIME AIKOINA SYKSY on merkinnyt mulle kaikkea pahaa. Mä näin syksyn niinkuin harmaan pumpulin, likaisen, käytetyn vanulapun. Vettyneen. Mä elin siinä vanussa. Kun mä katsoin eteeni, mä näin toivottomuutta, kun mä katsoin taakseni, mä näin harmaata. Läskiä. Epätäydellisyyttä. Mutta kun mä katsoin eteeni, mä näin sitä ihan samaa. Ikuista suorittamista.

JA KUN MÄ annoin tuulen virrata mun kehoni läpi, mä tajusin, mitä syksy oikeasti on. Se on kauneutta, tippuneita lehtiä, haikeutta, viileää ilmaa, unta ja virkeyttä, tanssia, iloa, tuulta, vapautta, ja hyvää oloa. Jos mä vaan annan luvan, ja hellitän.

ME JUOSTIIN SATEESSA, ystävälläni liian pienet kumpparit. Me kaivettiin perunoita maasta, ja hihkuttiin kun saatiin yksi todella iso. Me tehtiin salaattia, me muussattiin ne perunat, me paistettiin lihapullia, me leivottiin pätkismuffinsseja. Ja mä söin, mä söin mahan täyteen.

JA MÄ OLIN niin onnellinen. Ja, kuten Julia Robertskin sanoi Eat pray lovessa: I don't need to love you to prove that I love myself! Niin, meillä on lupa rakastaa itseämme. Ei, se on velvollisuus.

Kuvissa osa rakkaita ystäviäni.

Symboloiko banaani elämää?

MÄ TUIJOTAN BANAANIA mun edessäni. Mä olin piilottanut sen kuivakaappiin, ettei kukaan ottaisi sitä. Olin päättänyt syödä tänään banaanin, ja kun sisko oli syönyt jo kaksi, piti toi viimenen yksilö piilottaa. Varmuuden vuoksi.

SE BANAANI OLI ihan keltainen ja vielä tosi tuore. Sen vois melkein haistaa, sen tuoreuden siis, se hedelmä ei ollut ollut vielä kauaakaan tässä maailmassa. Ei ainakaan meidän keittiössä. Inhoon muuten sellaisia mustapilkullisia banaaneja.

SE BANAANI SYMBOLOI mulle jotain. Ensinnäkin, olin lainannut kirjastosta pari anoreksiaa käsittelevää kirjaa. Ihan sairaan hyviä muuten molemmat, kyselkää jos kiinnostaa. Anyways, olen oppinut mm. niiden kirjojen avulla ymmärtämään itseäni paljon enemmän. Mun käyttäytyminen on ”normaalia”, jos on tällanen sairaus, tai ongelma, miten sitä nyt haluaa nimittää. Olen tajunnut, että ihminen todellakin tarvitsee energiaa, niin hassulta kuin se ehkä kuulostaakin. Ei ole ihme, kun en ole jaksanutkaan mitään. Kaikki energia, mitä olen itselleni sallinut, on mennyt peruselintoimintojen, niiden kaikkein tärkeimpien, hoitamiseen.

TOINEN JUTTU, JONKA mä olen käsittänyt, on että ihminen tarvitsee ihan kaikkia osia ruokaympyrästä elääkseen, ihan kaikkia ravintoaineita. Ja suurin osa aineista ei toimi ilman toisten aineiden tukea. Se on hassua. Mä olen elänyt vuosia vältellen esimerkiksi rasvaa ihan viimeiseen asti. Mitä vähemmän rasvaa, sitä parempi. Sitähän mainokset meille tässä perfektionistisessa yhteiskunnassamme suoltaa koko ajan, eikö vaan? Syökää vain tätä tai tätä, näillä laihtuu. Kauppa käy, kun ihmiset on tyytymättömiä itseensä. Oikeasti keho tarvitsee kaikkea, ja jos jotain puuttuu, se ei voi kunnolla käyttää sitäkään hyvää, mitä on jo saanut.

SE BANAANI OLI ylimääränen. Ikään kuin turha tekijä mun tarkasti suunnitellussa ja kontrolloidussa ruokavaliossa. Ylimääräistä oli jok’ikinen välipala, mikä meni kurkusta alas. Ylimäärästä ja turhaa oli ”liian iso” leipäpala, liian suuri kupillinen jugurttia. Liikaa oli edes yksi ylimääräinen elintarvike, yksi hedelmä. Se banaani oli vapaus.

MÄ OLIN PÄÄTTÄNYT alkaa syödä enemmän, päättänyt alkaa huolehtia itsestäni. Yks tosi tärkeä asia, minkä mä opin siitä kirjasta, oli se, että keho osaa aivan itse säädellä itseään. Se tietää milloin se tarvitsee jotain, se osaa ilmoittaa siitä (siksi mun aivoissani ei liikkunutkaan muuta kuin ruokaa), ja mikä parasta, se kertoo kyllä sitten, kun on saanut tarpeekseen. Ts. ylensyönnin vaaraa ei periaatteessa edes ole.

MUN ANOREKSIANI EI paljoa ole ulospäin näkynyt, mielestäni näytän varsin terveeltä, mutta oloon muuten se on vaikuttanut todella negatiivisella tavalla. Mä todellakin haluan toipua, kun vaan miettiikin eteenpäin elämää ja kuvittelee sen jatkuvan samalla kaavalla kuin tähän asti ..ei edes näe mitään elämää.

TAKAISIN SIIHEN BANAANIIN. Mä olin muuten päättänyt syödä tänään tosi hyvin. Ja niin söinkin, mutta sitten iltapäivällä.. mä tulin kotiin jo puoli kahden maissa, ja teki oikeesti mieli jo syödä.  Sitten söinkin kolmen aikaan. Päivällistä. Koska en halunnut syödä välipalaa, vaikka olin päättänyt syödä enemmän. Taisin ahdistua ”liiasta” syömisestäni, enkä syönyt taaskaan tarpeeksi. Jälkeenpäin tuli sairas nälkä, ja piti hakea se banaani.

Ahdisti aina vaan, nälkä jäi. Söin paahtoleivän, ja jugurttia. Ja jotain muutakin. Söin jopa suklaakeksin. Onneksi luin taas kirjaa, ja tajusin, että pitää syödä sekä säännöllisesti, että tarpeeksi. Ja monipuolisesti. Ja keho ilmoittaa nälästään niin kauan, kun sillä on puutostila menossa. Tuudittaudun nyt siihen. Huomenna tulee muuten kavereita, kun on Pirkan maailmanlaajuinen syödään yhdessä- kampanja. Me tehdään paljon hyvää ruokaa ja vietetään aikaa yhdessä. Eikä suupaloja lasketa.

Musta on muuten ihana ajatus antaa mun keholleni sitä mitä se haluaa, kun olen alkanut oppia, että silläkin on oikeasti oma tahto. Hassua. Mua hymyilyttää. Luulenpa, että pikkuvarvas kaipaa tänään vähän sipsejä.

Mustavalkotiistai

Mustavalkomaanantain haaste nro 82, omakuva. 

Kun luomisvimma yllättää, estot pois

TOISINAAN MIELENI VALTAA mahdoton luomisen vimma, silloin on vain pakko kirjoittaa. Tuntuu, kuin sormiani oikeasti polttelisi ja kihelmöisi, nyt keksin, se tuntuu siltä, kun yrittää venyttää, ja vaan sattuu, mutta pitää jatkaa. Siltä tuntuu, kun täytyy kirjoittaa, sormia kihelmöi olkapäistä alkaen ja sitten on pakko laittaa sormet näppäimistöle ja-- aah.. 

       
OLEN MYÖS MIETTINYT blogiani. Alun perin aloin kirjoittaa sitä kirjoittamisen takia, vähitellen sille on muodostunut teema. Taidan kuitenkin ottaa teemakseni takaisin kirjoittamisen, mihin muuten laittaisin luomisvimmani tuotokset? Ajattelin ensin Facebookin muistiinpanoja. Ei, edes minä en pysty kohtelemaan tuotoksiani niin huonosti. Ne ansaitsevat tulla nähdyksi, olivatpa ne kuinka rupisia tahansa. Ja jonain päivänä haluan ehkä kirjoittaa yhden sanan. No ei sentään, (kauhistuisitte, jos lukisitte erästä löytämääni loistavaa blogia, (Big Sur ja Surreal) jonka kirjoittaja julkaisee oikeasti joskus vain yhden sanan, hehheh sanokaa mitä sanotte, mutta mielestäni aivan mahtavaa luettavaa!) Pointti tässä kuitenkin on se, että alan julkaista blogissani milloin mitäkin, lähinnä ehkä sanataidetta, toki fiiliksiäni ja tuntemuksiani, mutta en enää saman kaavan mukaan. Jos jonain päivänä haluan julkaista yhden valokuvan, sitten julkaisen, enkä mieti sen enempää blogin "imagon" kärsimistä. Jonain päivänä tulee pelkkää tekstiä, toisena vain scheissea, mutta that's life. I've gotta do what I've gotta do.So, from now on, I'll write about everything, anytime I want to, and In any language I want to. Hei, täähän on vapauttavaa! Mutta siis, pitemmittä puheitta, jätän teidät kauhistelemaan luomisenvimmani (tummuneita) hedelmiä. Päätin kirjoittaa teille kirjoittamisesta.

KAIKISTA KIINNOSTAVINTA ON kirjoittaa. Se tunne, se tunne, kun viimein saat kiinni aiheesta, sormet lentävät näppäimistöllä ja pää on utuinen. Et ajattele, ainakaan rationaalisesti, et järjellä, alitajuntasi virtaa vapaasti ja ohjaa käsiä. Jossain vaiheessa on pakko ravistella hieman särkeviä ranteita, noin, nyt voi taas jatkaa. Kirjoittaminen on autuasta, siinä pääsee jonkinlaiseen toiseen olotilaan, tilaan, jossa ei olla, mutta kuitenkin ollaan, enemmän kuin normaalisti. Kirjoittaessa tulee tunne kuin voisit tehdä mitä vaan. Vain taivas on rajana. (Sama tunne minulle tuli lapsena, kun keinuin, ja jalat tavoittelivat sinistä taivasta. Jos hyppäisin, lentäisin maailman ääriin. Sitä en kuitenkaan uskaltanut tehdä.)

VAIKEINTA KIRJOITTAMISESSA ON sen aloittaminen. En ikinä tiedä, mitä pitäisi kirjoittaa, ja miten. Aloittaminen venyy ja venyy, kunnes toisinaan tulee vain pakottava tarve kirjoittaa jostakin, ihan mistä vaan. Katso sana sieltä ja toinen täältä, noin, siinä on aihe. Mitä näet edessäsi pöydällä? Tyhjä kahvimuki, kirjoja, lappuja ja kyniä. Onko jossain tekstiä? Googletan kahvikuppi. Etsin lauseen, joka ei ala samalla sanalla. ”Jos pidät hauskoista kahvikupeista..” Alkaa joku linkki. Tästä voisi periaatteessa alkaa kirjoittaa, pitää vaan poistaa kahvikuppi lauseen lopusta.

VAIKEAA ON MYÖS työstämisvaihe, kun omat negatiiviset ajatukset tuomitsevat jokaisen lennokkaan idean. Ei, pois, liian huono. Ei tämä käy. Eieieiei. Roskaa. Tässä! .. Tai ei sittenkään. Kyllästyttävää, tiedän. Siksi pitääkin harrastaa vapaata kirjoittamista. Vapaata kirjoittamista voi harrastaa juuri tuolla edellä mainitsemallani tavalla, jatkaa lausetta aivan päättömällä tavalla (tärkeintä on ajatusvirran muuttaminen sanalliseksi huolimatta siitä kuinka tyhmältä se ehkä kuulostaa) kunnes edessä on valmis? teksti.

TOINEN TAPA ON asettaa ajastin soimaan vaikkapa kymmenen minuutin kuluttua, ja alkaa kirjoittaa mitä  päähän tulee. Koko ajan vaan kirjoittaa. Suosittelen näiden kahden tavan yhdistämistä.

          Jotkut tykkäävät myös kirjoittaa aamusivuja, eli töhertää heti herättyään tietyn määrän tekstiä (esimerkiksi kolme sivua, vaikkakin henkilökohtaisesti illantorkkuna kauhistun tehtävän vaativuutta ja suosittelen mieluummin vaikkapa aikarajaa puhumattakaan koko toiminnon suorittamatta jättämisestä), jälleen ajatusvirtaa.

VOIT KOKEILLA MYÖS seuraavanlaista taktiikkaa: Valitse yksi sana, ihan mikä vaan. Vaikka se, mikä tulee ensimmäisenä mieleesi. Tai toisena. Kirjoita sitten (mahdollisimman kattavasti) mitä mieleesi tulee kyseisestä sanasta.

          Toinen edellisen kaltainen mielenkiintoinen harjoitus on kirjoittaa kaksi minuuttia siitä, millainen olet mielestäsi—(ja tähän kohtaan lisäät jonkin toiminnon, asenteen tai taidon). Esimerkki: Millainen olet mielestäsi kirjoittajana. Sitten selität ummet ja lammet (aikaa siis kaksi minuuttia) siitä, kuinka haluaisit osata ja tässä sitä yrität, vaan aika ei taida riittääkään, mutta silti pitäisi saada aikaan järkevä teksti moninaisine osineen.. Vaan ei, tämäkin on harjoitus! Nimenomaan luovan kirjoittamisen harjoitus.

Kirjoitelkaas, lapsukaiset.

Ps. Kirjoitin tänään aikaisemmin niin järkevän feikkiartikkelin maahanmuuttajista, etten taida julkaista sitä missään. Todellakaan.

Pps. Muokkasin myös fonttia. En itsekään tiedä vielä, mitä mieltä olen.

Eihän kukaan voi vahingoittaa haurasta lintua?

JOS LAIHTUU TARPEEKSI, haihtuuko sitten pois? Kukaan ei näe mua, mulla on silmät kiinni. Iskä sanoo, että popcornipensaita on olemassa. Näin juuri yhden.

SE ON PAKKO kai nyt tunnustaa, tiedän, miksi en enää jaksa. Tiedän, miksi jäseneni ovat hervottomat, tiedän, miksi en ole enää onnellinen. Anoreksia. Luulin, että se tulisi vain heikoille, luulin, että se tulisi vain sairastuville ihmisille. Ei minulle, ei. Ei minulla mitään edes ole. Mitä sitten, jos en halua katsoa itseäni peilistä, en tahdo muiden näkevän minua, en poraavan minuun läpitunkevia, arvostelevia katseitaan. Mitä sitten, vaikka ihmisten syöminen kuulostaakin minusta hirveältä ahmimiselta, noin, sinne menee ällöttävä annos makaronilaatikkoa mässäilevään suuhun, haarukka toisensa jälkeen. Jokainen tahmea suun avaaminen saa ihoni kananlihalle. Mitä sitten, vaikka tunnen olevani lihava, niinhän ne läskit usein ajatteleekin. Sietääkin ajatella. Mitä sitten, vaikka toiset ehkä huolestuvat. Mutta ei, ei se minulla ole. Ehei.

Toisinaan, kun katselen n. kuukauden takaisia valokuvia itsestäni, alkaa oksettaa.

KUITENKIN TULIN MIETTINEEKSI kyseistä vaihtoehtoa. Entä jos kuitenkin.. Pakko tähän on saada loppu. On kiduttavaa olla invalidina ja katsella vierestä, kun toiset pääsee juoksemaan. Kuihdun väsymykseeni. En jaksa enää edes olla minä. Kuka sitten? Ehken kukaan.

TOSIASIOIDEN TUNNUSTAMINEN AUTTAA yllättävän paljon. Viime yönä myönsin sen itselleni. Olen sairas, ja tarvitsen apua. Tilanne on riistäytynyt käsistä, ja voi vain pahentua, ellei siihen puututa heti. Loppujen lopuksi uskon olevani onnellisempi normaalina.

-MUTTA MINUSTAHAN EI tule lihavaa, julistin kerran itselleni. Se päätös kai minut johti tähänkin. Koin mahtavaa ylemmyydentunnetta ylipainoisia ihmisiä kohtaan, jotka valittivat lihavuudestaan, ja siitä, etteivät osanneet laihduttaa. Teki mieli huutaa päin naamaa: NO ÄLÄ SYÖ SITTEN!

Ikään kuin joku minussa olisi huutanut sen itselleni. Laihduttaminenhan on tosi helppoa. Sen kuin ei vain syö enää, ainakaan niin paljoa. Sitten urheilee paljon päälle, jo pitäisi tulla timmiksi. En tajunnut, että se voisi viedä terveyden, en ajatellut, että siitä voisi olla jotain haittaa. En tiennyt, miten voimattomaksi tulisin tekemään mitään, en osannut ennustaa pakkomielteeni vaikutusta mielenterveyteeni.

Eihän kukaan voi vahingoittaa haurasta lintua?

OLEN VIIMEIN TULLUT päätepisteeseen, viimein levittänyt kaiken pöydälle. Tässä, nämä ovat ongelmani, näitä kipuilen. Pelkään olla heikko, pelkään olla minä. Pelkään menettää kontrollin, enhän voi tietää, mitä sen jälkeen tapahtuu. Pelkään, ettei minua hyväksytä omana itsenäni. Siksi en tahtonutkaan olla minä. Nyt tahdon.

Söin jo ylimääräisen kupin muroja.