Olen yhtä ihminen

MONTA PÄIVÄÄ SUJUNUT hyvin. Monta iloista päivää, ateriat ajallaan, osaan olla tarkka. Jokaisesta ruokaympyrän lohkosta jotain. Tykkään enemmän ruotsalaisesta. Suomalaisessa ruokaympyrässä ruoka-aineet on jaettu kuuteen eri osaan. Monia osia on siis yhdistelty, ruotsalaisessa ruokaympyrässä taas kaikki lohkot ovat yhtä suuria ja jokaisesta pitää ottaa jotain. Jos käyttäisin sitä suomalaista, saattaisin ajatella, että koska otin tätä, en tarvitse enää tuota - nehän ovat samassa lohkossa. Siispä suosin ruotsalaista.

MONTA PÄIVÄÄ SUJUI hyvin. Säännöllistä syömistä, iloa. Rakensin lautaseni huolellisesti ja nautin ruokailuhetkistä. Kerran erehdyin tarttumaan toiseen kirjaan - Olet mitä syöt. Se oli virhe. Vältä piilosokeria. Tavallisessa jugurtissa on sitä. Vältä rasvaa. Vältä sitä ja tätä. Syö paljon kasviksia, niin maha täyttyy. Menin paniikkiin. Eikö siinä toisessa oppaassa juuri kehotettu syömään kaikkea, jättää kielletyt- lista pois ja syödä kunnes on kylläinen? Ahdisti, juuri, kun olin oppinut jotain, joku toinen tuli ja musersi kaiken.

SE KIRJA OLIKIN vissiin tarkoitettu keski-ikäsille, toisen tyypin diabetekseen sairastumisriskin alla oleville henkilöille.

MÄ KAHMAISEN MAASTA lunta kouraani, se on ensilumi – pitkän koulutaipaleeni ensimmäinen lumipallo. Puristelen palloa tiukaksi pienessä nyrkissäni. Sitä ei sitten saa heittää, Sanni sanoo. Ainiin, muistan, ja tiputan pallon pois kädestäni. 

Ja heitin pallon melkein Sannin silmään, sen uskoi myös opettaja, joka antoi jälki-istuntoa.

KOKO VIISITOISTAMINUUTTISEN MIETIN kuumeisesti keinoa. Keinoa välttää rangaistus, keinoa välttää kertomasta vanhemmille. Jos jotakin pelkäsin opettajien lisäksi, niin vanhempia. Siis auktoriteetteja. En voinut kuvitellakaan, mitä kertomisesta olisi seurannut. Aina piti olla kiltti, minusta tuntui. Väärensin isäni nimikirjoituksen.

KYLLÄ SE MEIDÄN Laura on etevä, aina kehuttiin. Todistuksia esiteltiin juhlamekoissa kevätjuhlien ja joulujuhlien jälkeen, todistuksia ja välitodistuksia ja aineita kirjoitusvihkoista, ja niitä ihasteltiin ja olin tyytyväinen. Koska pingotin. On totta, että olen aina oppinut nopeasti, ja muutenkin ollut ”hyvä” koulussa. Valitettavasti siihen liittyi myös se ikävä seikka, että mun piti olla hyvä koulussa. Mun piti tehdä kauan läksyjä ja lukea monta tuntia kokeisiin. Mutta mä sain hyväksyntää.

POLKKATUKKA, NIKOTTAVA ITKU ja punertuneet silmät. Laura, viis vee. Ehkä näiltä ajoilta lähti mun häpeäntunteet.

YKS PÄIVÄ MÄ ahdistuin, tuntui, että kaikki vaatteet puristi ja olo oli liian suuri. Mä aloin katua jo parantumista. Mä juttelin mutsin kanssa yhteen asti yöllä. Itkettiin ja mä kerroin sille, että mä häpeän. Mä piilotan sen mun sisäisen tytön, sen viisivuotiaan Lauran, mä hakkaan sitä, mä pahoinpitelen sitä, mä en anna sen näyttää todellisia tunteitaan, mä en anna sille ruokaa, mä satutan sitä. Mun sisällä nimittäin on vielä se sama ihminen, joka oli 12 vuotta sitten. Ja mä häpeän, se on jotain, jotain mä häpeän. 

HÄPEÄN OLLA HEIKKO. Viime aikoina mä olen hävennyt hiipuneita voimiani, häpesin ainaista väsymystä ja innottomuutta. Mihin se ilo on kadonnut, mihin se loiste sun silmistä, ihmiset ajattelee. Se ei ole se sama energinen ja inspiroiva Laura enää. En olekaan, halusin itkeä. Oli pakko selitellä, joka suuntaan kertoa syitä, ettei kukaan vaan olisi pitänyt minua.. niin, minä? Mitä muut olisivat ajatelleet, jos olisinkin ollut väsynyt ja veltto ”ilman syytä”? Olisiko minut hyljätty, pelkäsinkö sitä, vai kenties suosion menettämistä? En olisikaan enää se sama Laura, josta kaikki tykkää.

MÄ HÄPESIN MYÖS silloin, kun mä kerroin ihmisille mun anoreksiasta. Mä häpesin, koska mä olin ”epäonnistunut” jopa anorektikkona! Mä en ollut semmonen laiha, mä en päässyt sairaalaan. Nyt kaikki varmaan ajattelee, että eihän toi edes ole laiha. Tolla ei ole oikeutta sanoa, että sillä on anoreksia, jos se ei edes ole laiha, ne varmaan ajattelee. Mä häpesin jälleen itseäni. Ikään kuin mulla ei olisi edes oikeutta elää.

MUTTA KYLLÄ MULLA on. Oikeus. Elää. Koska mä olen yhtä arvokas kuin kaikki muutkin, yhtä arvokas teinpä mä jotain suurta tai en. Yhtä arvokas pärjäsinpä mä koulussa tai en. Yhtä ihana lihavana tai laihana. Yhtä ihminen.

Kuvissa rakkaita ihmisiä.


Ps. Mietin ulkoasun muutosta, toi uus banneri saa olla tossa hetken.