Kuhertele itse

MÄ LUOVUTAN. Laiha tyttö vieressä kiristää vauhtia. En päästä sitä menemään ohi. Hampaat irvessä juoksen kovempaa.

          Nyt mä luovutan. Tyttö vilkuilee välillä mun suuntaan. Muut tulevat kaukana perässä. Mun on pakko juosta kovaa, olenhan mä aina ennenkin juossut. Ollut hyvä.

          Neljännen kierroksen jälkeen meinaan oikeasti lopettaa. En jaksa, en pysty. Eikä mun tarvitsis edes juosta tätä hiton coopperia, Samihan antoi jo luvan olla juoksematta. Mutta jos testataan vaan mun tänhetkinen kunto, ajattelin, ja päätinkin juosta. Nyt jo kadun.

TAAS PELKÄÄN OLLA huono. Eli tulla vasta toiseksi. Olla coopperissa huonompi kuin ennen tarkoittaa sitä, että on huono. On huono juoksemisessa, on huono urheilussa, on huono koulussa, on huono kaikessa. On huono ihmisenä.

MÄ SEISON LAVALLA, langaton mikki poskella. Janne nauraa, vaikka se näyttää itse yhtä tyhmältä. Hihitän mikkiin, hermostunut ääni kaikuu juhlasalissa. Laula siihen, opettaja sanoo. Pakokauhu. En halua. Laulaa. Koko luokan kuullen. En saa edes mikkiä pois suun edestä silloin kun haluan. Minun täytyy laulaa, ja mikki pysyy poskella.

          Pidän Jannesta kiinni. Yritän näyttää rakastuneelta. Halailkaa. Tai kuherrelkaa, niin kuin opettaja sanoo. Kuhertele itse, tekisi mieleni sanoa. Taas kaikki vain tuijottaa kahta hämmentynyttä vapaaehtoista keskellä lavaa.

OLLA HUONOMPI USKALTAMAAN laulaa tarkoittaa samaa, kuin olla huono laulamaan. Kun ei enää uskalla heittäytyä ja näytellä, on huono näyttelemään. On huonompi kuin ennen. On huono. Ihmisenä.

Haluan luovuttaa. Laulamisessa. Juoksemisessa. Soittamisessa. Näyttelemisessä. Matikassa. Opiskelussa. Ihmissuhteissa.

Koska jos luovuttaa, ei voi epäonnistua.

Miksi. Häpeän?

ANNAN LAIHANTYTÖN MENNÄ ohi. Hidastan vauhtia, kunnes se on minulle sopivampi. Ja alan ajatella järjellä. 

Enkä luovutakaan. Jos elämässä pelkää epäonnistumisia, saa aina olla luovuttamassa. Ja jos ei yritä, ei voi edes onnistua.

BUSSISSA MÄ TUIJOTAN mun jalkaani. Lenkkarin pohja punainen, se tuli urheilukentästä. Ja mä tajuan, että mä olen mun ruumiissani, mä kuljetan sitä kaikkialle, niin kuin niitä kenkiäkin. Ja kuten niihin kenkiin, samoin muhun itseeni jää jäljet kaikesta, mitä mä teen. Siksi kai pitäisikin jotenkin.. sopeutua, tehdä sovinto. Itseni kanssa. Että se jälki olisi kaunista.